Monta vaaraa liikenteessä

Viimein jaksan kirjoittaa liikenteestä. Ensimmäinen kuukausi meni kauhistellessa, sitten pari kolme ärsyyntyessä ja nyt viimeajat lakonisesti hymähdellen. Kai tämä on normaali sopeutumisprosessi.

Kaikki tiet ovat asvaltoituja ja autoille varsin mukavia. Hyvin tarpeellisia kiertoliittymiä ja liikennevaloja on rakennettu moneen paikkaan, nopeusrajoitukset osoitetaan liikennemerkeillä, kaduilla on nimet ja viitoitus on järjestetty niin, että saarella voi liikkua ja suunnistaa eksymättä. Kameravalvontaa on, poliisit ohjaavat liikennettä ruuhka-aikoina, pysäköintialueet ja kiellot ovat periaatteessa merkitty. Busseille on pysäkit syvennyksineen, joskus kaupunkien keskustoissa on jopa joitakin jalkakäytäviä ja katuvalaistus. Päällisin puolin uskomattoman hienosti tehty afrikkalaiseksi valtioksi. Hyvät uutiset olivat tässä. Sitten siirrymme huonoihin uutisiin.

Tätä varsin kelvollista järjestelmää ei osata käyttää. Saari on pieni, silti liikenteessä tuhraantuu järjettömän paljon aikaa. Ruuhkien takia keskinopeus jää poikkeuksetta noin kolmeen kymmeneen kilometriin tunnissa. Ongelmien tärkeimmät syyt ovat tilannenopeudet, holtiton pysäköinti ja pysähtyminen sekä jutustelu ajoradalla sekä oleellisimpana ohittaminen. Nopeusrajoitukset moottoritiellä ovat 80 - 110. Muilla teillä 80 ja taajamassa 60.Työmaan kohdalla joskus 40.

Käytännössä liikkuminen sujuu näin. Edessäsi ajaa bussi ylämäkeen, joita täällä riittää, noin kahta kymppiä. Koetat kerätä kärsivällisyyttä ja jonotella rauhassa. Sitten tulee ohituskaistan kohta, ja päätät ohittaa, katsot taustapeiliin, tilaa on ja siirryt ohittamaan noin 60 nopeudella. Samassa hetkessä kolmannella kaistalla vastaantulijoiden puolella sinut ja bussin ohittaa noin 200 km/h valkoinen virtaviivainen urheiluauto, jonka perään pysähdyt kolme minuuttia myöhemmin seuraavissa liikennevaloissa. Tai ajat rauhassa kaistallasi ja huomaat vastaantulevan jonon ohittajan ajavan nokka kohti sinua valojaan räpsytellen, jarrutat niin paljon kuin pystyt ja saat autosi vauhdin lähes nollaan ja vältät nokkakolarin sekunnin sadasosalla noin toista sataa ajavaan ohittajaan. 

Näitä tarinoita riittää joka päivältä omansa. Kun ajetaan törkeästi toista vastaan vastaantulijan kaistalla, käsivarsi kuuluu panna ikkunasta ulos ja rannetta rennosti pyöritellen voit ajaa ihan miten tahansa. Koulun kohdalla ajatetaan jalkaisin kulkevan äidin ja lapsen ohitse noin kahdeksaa kymppiä, jalkakäytävää ei ole. Pyöräilijöitä ei huomioida mitenkään, pyörä on ajoneuvo siinä missä auto, traktori tai bussi. Pyörällä ajavat vähävaraiset ja urheilijat henkensä kaupalla. Kaistalle pysähdytään yhtäkkiä mitään merkkiä antamatta. Auto jätetään päätielle keskelle kaistaa hätävilkut päällä kun pyörähdetään moikkaamassa kaveria kioskilla. Moottoritiellä kävellään ja pyöräillään, siellä on myös kiertoliittymiä vähän väliä ja suojateiden liikennevaloja keskellä satasen suoraa. Hetkinen huristellaan menemään, sitten liikennemerkissä lukee slow down ja siinä seisookin jo kiertoliittymän jononpää. Oma selvitymisstrategiamme on ajaa hiljaa. Jää aikaa jarruttaa ja suojella omaa henkikultaa.

Parasta alkaa lopettelemaan tämä vuodatus. 

Yhteen lauseeseen kiteytettynä: ihmiset ajavat täällä järjettömän lujaa.

Me kaikki nautitaan jalkakäytävästä
(paitsi lauman Rouva Johtaja, joka ei mitään autoja pelkää)

Koulutyttö jäi lomalle

Ensimmäinen lukukausi takanapäin. Samalla kouluvuosi päättyi juhlallisin menoin, kun koulun musikaali esitettiin. Kouluvuoden huipentuma on pitkään harjoiteltu näytelmä tai musikaali, jossa kaikki oppilaat esiintyvät. Uskomattoman suuri työ! Esitys ei ole mikä tahansa lasten hihittely vaan kaikki lapset näyttelivät ja lauloivat todella antaumuksella puolitoista tuntia kestävän musikaalin alusta loppuun. Pakko toistaa, uskomattoman hienosti tehty. Välillä melkein unohdin, että esiintyjät ovat 5-12 vuotiaita lapsia. Musikaali kertoo orpotytöstä nimeltä Olivia. Mukana olivat myös muistinmenetyksen kokenut äiti kukkaistyttönä, rosvoja, oopperalaulaja, lontoolaisia, oopperavieraita ja ilkeä orpokodin johtajatar.

Omaa kullannuppua tietysti odotin lavalle sydän pamppaillen. Nuppu esitti lontoolaista ja heidän laulussaan ylistettiin, miten mahtava paikka Lontoo on asua! Kaikilla lapsilla oli ompelijoiden mittojen mukaan ommellut rooliasut, äitien laittamat meikit, hiukset tai viikset. Esitystä varten oli tilattu lava verhoineen, videointi, äänentoisto, mikrofonit ja esiintyjien tukena oli kuiskaaja/tanssiopettaja, joka käsimerkein koko ajan ohjasi lasten tanssinumeroita, pyörähdyksiä, syömisiä ja kaikkea liikettä lavalla. Ei haitannut, vaikka tuuli irrotti melkein lavan kattopressun, aurinko paistoi silmään hetkisen ja joidenkin ranskankielisten lasten englantia en aina ymmärtänyt. Kolmella tytöllä oli yksinlauluosuuksia ja kaksi rosvopäällikköpoikaa lauloivat kahdestaan useamman kappaleen. Kaikki laulut esitettiin koreografian kera, lapset lauloivat ja tanssivat yhtä aikaa, myös kaikkein pienimmät! Äiti löytyi, orpotyttö ei ollutkaan orpo ja rosvot tulivat kilteiksi, onnellinen loppu kerta kaikkiaan!

Orpotyttö ja kaksi rosvoa

Koulun päätteeksi oli herkkunyyttäreitä parina päivänä ja kaikki kouluvihkot ja piirustukset annetiin kotiin. Viimeisenä päivänä oli todistustenjako. Aivan kaikille annettiin tarkka sanallinen arviointi koulussa edistymisestä. Alemmilla luokilla asteikko on neliportainen: exellent – good – satisfactory – weak. Opettajat antoivat kovasti kehuja, mutta myös weak-rukseja tuli muutamia. Kolmen kuukauden koulu-uran jälkeen englanniksi ja ranskaksi puhuminen ja omien ajatusten ilmaiseminen kirjoittamalla ei vielä suju kuin vettä vaan.

Brittiläisen koulun selkeä ero Suomeen on minun näkökulmastani se, että kuria arvostetaan täällä kovasti. Myös rohkea ulospäinsuuntautuneisuus katsotaan eduksi, lapsen oletetaan puhua pulputtavan ja olevan huomion keskipisteenä mielellään. Sääntöjä on paljon, mutta niitten noudattamista ei pidetä kuitenkaan kovin tärkeänä tai ainakaan sääntöjen rikkomisesta ei keskustella henkilökohtaisesti. Jos koulupukuun liittyvät kengät ovat jollain lapsella väärät, kaikille vanhemmille lähetetään sähköposti, jossa kerrotaan kenkien sallitut värit. Poissaoloista ja myöhästymisestä pitää täyttää lomake ja selittää syy. En ole kuullut kenenkään täyttäneen kyseistä lomaketta. Todistuksessa oli kyllä laskettuna, montako kertaa lapsi on tuotu myöhässä kouluun ja montako päivää on ollut poissa. Palautetta tuossa kohtaa tulee nimen omaan äideille ja isille, lapset eivät täällä itsenäisesti kouluun kulje. Käytös on arvioitu todistukseen neljän eri näkökulman mukaan, Vau, kyllä tämän todistuksen kirjoittamisessa on paljon työtä! Ja se lounas, voi huokaus. Monet lapset syövät keksejä, hilloa ja patonkia koko päivän, kunnes saavat illallisen kello 19. Kasviksia ei paljon eväänä näy.

Loppuun vielä kehut. Opettajat ovat ihania ja koulun tunnelma on oikein lämmin. Jokainen lapsi tunnetaan henkilökohtaisesti, sillä koulu on pieni, seitsemällä luokalla kullakin 5-15 lasta. Nupun luokassa on 15 lasta ja kaksi opettajaa, jotka todella pitävät lapsistaan. Positiivista tukea ja kannustusta Nuppu saa ihan joka päivä. Messagebook on erinomainen kanava kysyä kaikesta mahdollisesta, kuten löytyisikö Nupun haarukka Robinin laukusta kun Nuppu kertoi Robinin ottaneen sen eilen. 

Nyt on mukava viettää kaksi kuukautta kesälomaa ja jatkaa koulutyötä tammikuussa. Kaksi ensimmäistä viikkoa menee harrastuskerhoissa. Kolme tuntia päivässä tiede/kemiankerhoa, askartelua, retkiä, leipomista ja pelejä, tutulla koululla.

Koulupäivän päätteksi oppilaat kokoontuvat katokseen yhteiseen loppurukoukseen kiittämään 

Paratiisin kukkia ja eläimiä

Jakaranda on kukkinut jo kuukauden. Päätieltä meille päin käännytään Jacaranda Roadille, mutta ilomme oli ennenaikainen, ei jakarandoja. Ei kauniiden puiden reunustamaa kujaa missään! Vain yksi tie on osunut silmään noin tunnin matkan päässä kotoa saaren itäpuolella, joka oli puiden reunustama toiselta sivultaan. Niistä joka toinen oli laihasti kukkiva jakaranda. Toki upean värinen jakaranda on tulokaslaji tällä saarella, mistä pääsen suoraan seuraavaan aiheeseen.

Nämä kukat ilmestyivät kotiaidan takan kasvavaan puuhun viime viikolla

Kävimme metsänsuojelujärjestön luona retkellä. Ihana paikka! Järjestön tavoitteena on saada takaisin Mauritiukselle alkuperäisiä endeemisiä lajeja ja metsää. 1770-luvulla kun eurooppalaiset olivat asuttaneet saaren muutama kymmen vuotta aiemmin, saari oli lähes kauttaaltaan sademetsää. Nykyisin metsää on vain noin 2 %. Järjestö kasvattaa alkuperäisiä puu- ja kasvilajeja, hankkii maata, laajentaa metsää, karsii tulokaslajeja ja vie vieraat retkelle sademetsään tutustumaan luontoon. Metsään on rakennettu korkealla kulkevat sillat, joita pitkin opastettu kierros järjestetään. Metsä ei kulu meidän askelistamme. Pääsylipputuloilla rahoitetaan toimintaa, myös puiden taimia voi ostaa keskuksesta. Merkittävä puulaji sademetsässä on eeben. Kävelysiltaan on tehty reikiä, jos hidaskasvuinen eeben sattuu kasvamaan juuri sillan kohdalla. Näkemämme mustat eebenit olivat halkaisijaltaan noin kymmensenttisiä, esillä ollut viipale eebeniä oli 50 vuotta vanha ja sen halkaisija oli alle 20 senttiä. Kunnon runkopuun kasvaminen kestää monta sataa vuotta, jopa tuhat. Kaikki nämä upeat puut kaadettiin 200 - 300 vuotta sitten ja niistä tehtiin mm. pianon koskettimia. Retken päätepisteessä on upein näköalapaikka Mauritiuksella, jossa olen käynyt tähän mennessä! Viisi tähteä rouva Dodolta.

Nämä söpöliinit lentelivät metsiensuojelujärjestön näköalapaikalla. Parempaa kuvaa odotellessa...

Kansallispuistossa asustelee harvinaisia lintuja. Yksi maailman harvinaisimmista linnuista on vaaleanpunainen kyyhkynen, joka asuu vain tällä saarella. Sain siitä kuvia kahdella eri reissulla. Olin todella onnekas, sillä ensimmäisellä reissullani heti portin sisäpuolella pyörähteli seitsemän pitkäpyrstöisen linnun ryhmä.  Näitä tulin tänne etsimään ja aikaa kului kaksi minuuttia. Lintuja on jäljellä maailmassa 400 yksilöä, joten aika hyvä otos.

Tämän harvinisempia tipuja en varmaan eläissäni enää kuvaa

Gekkoja on joka puolella, värikkäämpiä ulkosalla, harmaita ja äänekkäitä kotigekkoja sisällä kotona. Paikallinen maurituslainen gekko on aika pieni ehkä seitsemän senttinen, suurempi on Madagaskarin gekko. Gekkojen värejä on moneen lähtöön!

Gekko paistattelee aloen lehdellä

Koulun portinvartija luo nahkaansa

Kukkia on aina, puissa ja pensaissa. Joka päivä avautuu uusia, osa kukkii kuukauden, osa ympäri vuoden. Suosikkini temppelipuu, frangipani eli plumeria on tulokaslaji, siitä olen bongannut ainakin viisi eri väriä ja kolme eri kukan muotoa, aina yhtä upeita. Endeemisiä kukkia ja kukkivia pensaita näimme eebenmetsän esittelykierroksella. Ihmeellisiä lajeja, mm. korallipuu, jonka kukka näytää nimensä mukaan korallilta, tavallista kiinanruusua muistuttava paikallinen pensas, joka on kuitenkin täysin oma lajinsa, suoraan puun rungosta kukkivia puita ja hassu trumpettikukkapuu, jonka kukat näyttivät epäonnistuneilta perunapiirakoilta. Parhaat nähtävyydet Mauritiuksella: metsät, kasvit, eläimet ja meri!

Onko hassumpia kukkia koskaan nähty!

Isi on mittatikkuna oikeaan kokoon leikatuille eläinhahmoille. Drontti oli aika suuri!
Kuvassa mustalla olevat eläimet ovat kuolleet sukupuuttoon ihmisen saarelle tulon vuoksi.