Koulua etsimässä

Etsimme koulua kuusivuotiaalle Nupulle. Olen jo etukäteen Suomesta lähettänyt kyselyn saaren eteläpuolella sijaitsevaan kolmeen kansainväliseen kouluun, joissa opetus on englanniksi. Opetusohjelmat ovat kaikissa samat ja seuraavat brittiläistä standardia. Täällä Mauritiuksella lapset menevät ensimmäiselle luokalle sen vuoden tammikuussa, jolloin lapsi täyttää 6 vuotta. Sitä ennen käydään yksi vuosi reception-luokalla, jonne lapset menevät neljävuotiaina. Kaikki koulut vastaavat sähköpostiin melko hitaasti, yksi vastaa kolmessa päivässä, muut kahdessa viikossa ylimääräisen patistelun jälkeen. Nettisivujen perusteella minulla on kaikista kouluista jokin ennakkokäsitys, kaksi koulua tuntuu mieleisiltä nettisivujen perusteella, yhdestä koulusta tulee ankara tunne. 

Ensimmäinen tutustumiskäynti on vuoren kupeessa sijaitsevaan Clavikseen, joka on toiminut pisimpään, noin 25 vuotta. Koulu on suuri, 550 oppilasta ja ehdottomasti ihanin. Luokkahuoneet ovat kauniita ja innostavia, herra Rehtori sympaattinen, lapsirakas, Martti Ahtisaaren oloinen mies. Hän ajattelee koulun käynnistä samoin kuin mekin ja innostuu kun keskustelemme Suomesta. Hän tuntee Suomen koulutuksen maineen ja Muumit. Tänne kouluun olisi ihana päästä, tunnelma on tosiaan viihtyisä, ongelma on vain etäisyys ja se seikka, että koulun ykkösluokat ovat täynnä. Koulumatka on autolla itse ajaen 40 minuuttia ja Nuppumme jonopaikka numero 5. Lisäksi jonossa on maurituslaisia lapsia 4, mutta koulu antaa etusijan expateille. Järkevää siinä mielessä, että expat-lapset maksavat koulusta enemmän ja paikkoja heiltä vapautuu kiertoon. Maurituslaiset tulevat ja pysyvät. Ilmoittaudumme jonoon. Hra Rehtori arvioi paikan heltiävän viimeistään vuoden vaihteessa, sillä tänä vuonna jono on edennyt jo seitsemän pykälää. Täältä koulupaikan saaminen vaatisi muuttamista pois meren rannalta keskelle suuren kaupungin hulinaa.

Toinen koulu on lähimpänä kotiamme, kolmen kilometrin päässä sokeriruokopeltojen keskellä. Koulu on se ankara koulu ja ennakkokäsitykseni vahvistuu vierailulla. Meidät ottaa vastaan sihteeri ja hän esittelee koulun. Rehtorin tapaamme vain sattumalta käytävällä ohimennen. Sihteeri tuntuu stressaantuneelta ja kertoo koulusta ilman innostusta, vaikka tilat ovat todella hienot ja uudet, tietokoneluokassa Applen koneet. Kun keskustelemme Nupun koulunkäynnistä Suomessa, hän pyytää tuoreinta numeroarviointia ja kertoo, että he testaavat kaikki lapset, jotka hyväksytään kouluun. Ilmoittaudumme hyvän sijainnin vuoksi kouluun, jonopaikka on 5. Kyselemme vaihtuvuutta ja saamme tietää, että ykköseltä on vapautunut tänä vuonna kaksi paikkaa. Näytää huonolta.

Kolmas koulu sijaitsee naapurikaupungissa Tamarinissa. Kävimme katsomassa koulun rakennusta jo pari viikkoa sitten ja tämä oli se koulu, jolla oli mukavimmat nettisivut. Olemme olleet epäileväisiä, sillä emme haluaisi muuttaa isin työmatkaan nähden väärään suuntaan ja itse koulu ja sen yhteydessä sijaitseva päiväkoti toimivat kolmessa vierekkäisessä omakotitalossa. Tilat vaikuttivat ensi silmäyksellä sekavilta. Toimistossa ystävällinen nainen kysyy, onko tapaaminen rouva Oumsin kanssa vai rouva Dotman kanssa? On pakko vastata, etten itseasiassa ole ihan varma… Selviää, että Oumsin kanssa. Hetken pähkäiltyäni ymmärrän, että Holmes! Se kreolin ja ranskan puuttuva H. Hassua, että rehtori Ingrid ruotsalaisen kuuloisesta nimestään huolimatta on Etelä-Afrikassa syntynyt valkoinen, jonka toinen vanhempi on mauritiukselta. Rehtorilla on itsellään kaksi lasta, 19-vuotias ja 4-vuotias, siitä syntyy yhdistävä tekijä välillemme. Rehtori on eloisa ja nopea persoona ja vaikuttaa oikein innostuneelta työstään. Uusia tiloja koululle on etsitty jo kauan yhdessä ranskalaisen koulun kanssa, mutta aina tontin osto törmää samaan kieltoon, tontille ei saa rakentaa koulua. Ihmiset vastustavat koulun rakentamista kotiensa lähelle, sillä koulut tuovat melua ja liikennettä, siispä hyvin harvaan paikkaan saa rakentaa koulun. Todella kummallista! 

Koulun ykkösluokassa 15 oppilasta, joista yksi poika muuttaa elokuussa Pariisiin. Niinpä Nupulle on juuri vapautumassa paikka. Koulu on tilojensa vuoksi hyvin pieni, vain 55 oppilasta kuudella luokalla, mutta meidän tilanteessamme se vaikuttaa hyvältä asialta ja helpottaa sopeutumista. Koulun luokkahuoneet ovat pikkuruisia, jopa pienenmpiä kuin Nupun entisen päiväkodin tilat, mutta kaikki tapaamamme opettajat ovat hyvin sydämellisiä. Mikä sen parempaa! Kotikaupungistamme olisi vanhempien järjestämä bussikuljetus kouluun, omalla autolla matka kestää 15-20 minuuttia. Kaverien ja harrastusten vuoksi on kuitenkin parempi asua lähempänä koulua, jos mahdollista. Eikä isin työmatka pitenisi aamulla puolella tunnilla. Luulen, että tässä on ratkaisu meille. Seuraavaksi ryhdymme etsimään uutta kotia syyskuusta alkaen. Nyt koetamme sopeutua ajatukseen, että jätämme ehkä ihanan Flic en Flacin ja saaren upeimman rannan ja muutamme Tamariniin.

Kaikkea ei voi saada, tämä maisema avautuu ensimmäisen koulun ruokailupaikalta

Nähtävyyksiä ihailemassa, osa 1 Chamarel Terre des 7 couleurs

Ensimmäisenä viikonloppuna Nuppu halusi nähdä Mauritiuksella ennen luonnossa asuneita jättiläiskilpikonnia. Kilpikonnat katosivat tai ne syötiin loppuun välillä, mutta samaan saariryhmään kuuluvilta Seychelleiltä laji tuotiin takaisin. Lähdimme kohti etelää, jossa Chamarelin seitsenvärisen laavakentän luona oli myös kilpikonnia. Tie Chamareliin kulkee naapurikaupunki Tamarinin läpi. Kaupunki on expatien suosima asuinpaikka ja palvelut ovat sen mukaiset. Pysähdymme siellä suureen London supermarketiin ostoksille ja lounaalle. Otimme vakioannoksemme jaettavaksi: neljä – viisi kasvissamosaa ja paistettuja nuudeleita kanalla ja munalla. En tiedä kumpi tulee ensin? Ehkä muna on suositumpi. Nuudeleissa on aina kaalia ja porkkanaa ohuina siivuina sekä kevätsipulin varsia. Annokset ovat niin suuria, että niistä syö vatsansa täyteen kaksi aikuista ja lapsi. Nuudeleihin voi valita chiliä jos tahtoo, mutta ilmankin annoksessa on sopivasti ytyä. Tällainen kolmen hengen lounas rannan rekkakojusta tai marketista maksaa 3,50 €.

Lounaan jälkeen kävimme Tamarinin rannalla. Ranta on upea, taustalla upea teräväkärkinen vuori ja Tamarinin joen suu. Hiekassa on osittain mustia kiviä ja rannan edustalla ei ole riuttaa suojana. Joen vuoksi rannalla on virtauksia ja suuria aaltoja sekä vesi on maitomaista ei siis täysin kirkasta niin kuin meillä Flic en Flacissa. Tamarinista jatkoimme upeaa rantatietä kohti Chamarelin kylää. Tie on osalta matkaa ihan kiinni meressä ja rannassa kasvaa puita, joilla on viuhkamainen juuristo vedessä. Näimme myös monia valtavia puita, jotka olivat kokonaan kuristajaviikunan peitossa ja pitkät ilmajuuret roikkuivat maahan saakka. Reitti kääntyi rantatieltä vuoren rinteeseen. Muutaman kilometrin kiemurtelun jälkeen pysähdyimme näköalatasenteelle, josta näkyi Mauritiuksen eteläkärkeen Le Morneen. Huikea maisema joka suuntaan. Chamarelin puiston portilla on pääsymaksu kävijöille, oleskelulupakortilla perhe saa sisäänpääsyistä Mauritiuksen kansalaisten kanssa saman edullisemman hinnan verrattuna turisteihin. Ensimmäisenä puistossa on näköalapaikka, josta voi ihailla saaren korkeinta vesiputousta. Itse putoukselle on pitkä vaikeakulkuinen matka vuorella, joten kaikki tyytyvät vain ihailemaan putousta täältä käsin. Ajamme pienen matkaa eteenpäin ja tulemme laavakentän luo, jossa liput tarkistetaan. Ensiksi on kuitenkin hillittävä itsensä ja kiinnostuttava kilpikonnista. Niitä on matalan muurin keskellä kahdeksan valtavan suurta aikuista konnaa. Osa kuikuilee kaula pitkänä, eräs herra örisee ja öhkii ja yksi neitokainen ryömii ruokakasan huipulle ja ryhtyy syömään. Opastaulussa kerrotaan kilpikonnien nimet ja se tieto, että uroksilla on vatsakilvessä pitkittäinen syvennys ja naarailla vatsakilpi on tasainen. Vatsan alle ei nyt nähnyt millään, mutta sitten hoksasimme: tyttöjen kilpi on kurainen ja siinä on kuraisia kynnenjälkiä sivuilla. Pojat ovat käyneet sotkemassa! Uroksilla itsellään oli puhtaat kilvet.

Lopulta pääsemme ihailemaan laavakenttää. Värejä on todella seitsemän, mustasta punaiseen, okrasta harmaaseen. Laavakenttä on täysin kova vaikka muodot ovat pehmeää valuvaa aaltoilua. Hieno paikka! Laavan eri värit erottuvat parhaiten pilvisellä säällä, aurinko häikäisee niin paljon ettei värejä kovin helposti erota toisitaan. Isi kävi täällä ensimmäisen kerran kaverinsa Faisalin kanssa, joka oli kovasti pettynyt näkemäänsä ja kysellyt, tässäkö tämä on? Näin pieni? Nähtävyydet Mauritiuksella eivät yleensä ole suuren suuria. Suuria ja upeita ovat vain rannat, vuoret ja kukkivat sokeriruokopellot.

Tamarinin kaupungin ranta joen suulla

Upea tunnelma suurten puiden alla

Seitsemän värin laavakenttä Chamarelissa

Huomenna on juhannus

Avaan koneen parvekkeen työpisteelläni ja kone ilmoittaa minulle, että huomenna on juhannusaatto. Suomessa on vuoden valoisin päivä ja keskikesän juhla. Meillä on vuoden pimein päivä ja voisimme juhlia joulua! Paitsi että emme ehdi juhlia, sillä perjantai on normaali työpäivä. Vapaata saattaa olla maanantaina, joka on Eid-Ur-Fitr eli ramadanin päättymisen päivä ja vapaata mikäli monimutkaisten sääntöjen mukaan kuu näkyy oikealla tavalla. Jos ei, päivä siirtyy tiistaille.

Olemme lähellä kauriin kääntöpiiriä ja nyt keskellä talvea aurinko nousee noin kello 6:15 ja laskee kymmentä vaille 6 illalla. Isi otti videon auringon laskusta rannalla ja aurinko todellakin putosi mereen, koko humpsahdus kesti vain puolitoista minuuttia ja sitten tuli hetkessä säkkipimeää. Ilma ulkona on aina pehmeää, sopiva yhdistelmä kosteutta, tuulta ja lämpöä. Toki tämä kylmä +23 astetta varjossa saa paikalliset puheutumaan pitkähihaisiin täällä rantakaupungissa ja korkeammalla ylängöllä Curepipen kaupungissa näkee ihmisiä jopa toppatakeissa. Päivällä on puolipilvistä ja me karaistuneet tarkenemme uikkareissa rantapuiden varjossa erittäin mainiosti.

Pidän linnuista ja lintujen äänistä. Taustan äänimaailmaan tottuu nopeasti, nytkin ympärilläni kuuluu ainakin viittä, jopa kymmentä, erilaista viserrystä. Aamulla kuuden aikaan kuulin enimmäistä kertaa jostain kaukaa kukon kiekuvan, sitä ääntä olin odottanut! Aivan ihana herätys ja oikeaan aikaan. Yöllä muutaman kerran havahduin uroskissan julmaan mouruamiseen ja sammakoiden kurnutukseen. Nyt on sammakoilla kiihkeät ajat, desibelit ovat uskomattomat, kun viereisen puron varren asukit kutsuvat toisiaan. Ja tietysti kaskaat raksuttavat aina kun on pimeää. Eilen näin kotikadun varrella tyhjän tontin kulmassa kolme vaaleanpunaista pientä kyyhkystä, mutta valitettavasti ne eivät olleet erittäin harvinaisia mauritiuslaisia vaaleanpunaisia kyyhkysiä, joita on vain tällä saarella muutamia satoja. Opaskirjan mukaan ne säilyivät, sillä ne saivat hollantilaisten vatsat kipeäksi kun taas viimeinen vaaleansininen kyyhkynen ammuttiin 1826.

Sukupuuttoon kuollut lentokyvytön dodo-lintu esiintyy Mauritiuksella kaikkialla, postimerkeistä pehmoleluihin. Lintua ei pidä sekoittaa kuitenkaan rouva Dodon etunimeen, nimien yhtäläisyys on vain elämän suuria yllätyksiä. Dodo katosi hollantilaisten suihin, kaksi miestä sai kunnon aterian yhden dodon rintalihaksista, mutta myös laivojen tuomat rotat söivät maassa pesivien dodojen munia. Port Louisin historiallisessa museossa on nähtävillä ainoa kokonaisena löytynyt dodon luuranko. Viimeisen dodon sanotaan kuolleen jo vuonna 1681.

Endeemisiä lajeja on vielä jonkun verran jäljellä, vaikka täällä on hyvin paljon muualta tuotuja eläimiä. Metsässä ja puistoissa näkyy mm. apinoita, joilla ei ole kuitenkaan luonnollista vihollista saarella. Koiria on kaikkialla. Aamulenkillä hiekkarannalla näkee nukkuvia koiria kerällä kolmen neljän koiran ryhmissä. Usein koirilla on melko vakiopaikat, tietyissä kohdissa näkee aina samoja koiria tai pariskuntia. Jos jään ottamaan valokuvaa, koirat toiveikkaina jäävät odottamaan aionko antaa ruokaa. Ne ovat hyvin kilttejä ja mieluummin väistävät ihmisiä. Rapsutusetäisyydelle ei kannata mennä, isin yliopiston opiskelijat olivat saaneet jonkin loisen iholleen, kun silittivät koiria kampuksella. Koiria ei ikävässä mielessä koskaan huomaa, ainoastaan iltaisin ne haukkuvat kuorossa ja urokset saattavat rähistä keskenään.

Hyvää juhannusta kaikille, nauttikaa yöttömän yön valosta!

Dodoympyrä on maamerkki, josta tietää, että olemme ihan juuri kotona

Rantakoirista on vaikeaa saada napattua kuvaa, ne eivät istu, vaikka pyytää

Kotona

Voi miten olen kiitollinen tästä asunnosta! Isi on valinnut meille todella ihanan kodin. Olin jutellut kolme kuukautta kuvapuheluita ja nähnyt kaiken, mutta silti paikan päällä kokemus oli yllättävä. En ollut nähnyt lämpötilaa, kosteutta enkä asunnon tuoksuja. Ryhdyimme oitis purkamaan laukkuja ja asettelemaan tavaroita kaappeihin. Otin heti kitkeränhajuiset koipallot pois komeroista, täällä on todella vähän hyönteisiä verrattuna Tansaniaan. Ensimmäisen viikon aikana olen joutunut häätämään keittiöstä vain yhden pelästyneen torakan. 

Makuuhuoneissa on vaatekaapit ja siirsin niistä nenä vuotaen ja aivastellen pois vuokraisännän pyyhkeet (homeen hajua), lakanat (kaksi uutta, loput pinttyneitä) ja pöytäliinantapaiset (jännittäviä synkkiä kuoseja) säilöön rahin sisällä olevan arkkuun. Laitoin omat pussilakanat, tyynynpäälliset, pyyhkeet ja oman Marimekon pöytäliinan pöydälle. Aah kodikkuus kasvoi heti huippulukemiin!

Olemme ostaneet vain henkareita, siivousvälineitä, pyykkinarun ja pienen paistinpannun, muuten asunnossa on kaikki mitä kotona tarvitaan. Tietysti pitää olla luova ja paistaa aluksi kanamuna kattilan pohjalla ja tehdä taikina kaljatuopissa tai vispata muna kahdella kiinanpuikolla, mutta kaikki on täydellistä. On pimentävät verhot, kolme parveketta, hyvät patjat, graniittitaso keittiössä, kaasuliesi, jenkkimallinen jääkaappi, jossa on päällä pieni pakastin, hauska pesukone, suihkussa vedenlämmitin, yksiotehanat ja kaksitoiminen wc-pytty. Kulttuuriin kuuluu myös bidésuihkut molemmissa vessoissa. Tuttuja juttuja kotoa Suomesta. Kotimme on viileä etelähuoneisto, jossa saa läpivedon kolmeen suuntaan. Talon itäpuolella kasvavat suuret varjostavat puut ja siitä seuraa se uskomaton ihanuus, ettei ilmastointilaitteen meteliä tarvitse kuunnella kuin kuumimpana kesäkuukautena. Ilmastointiin saattaa kulua 3000 rupiaa kuukaudessa, meillä syntyy säästöä!

Tunnustan, että yhtenä kuumana päivänä siivosin kodin vaaleanharmaata kaakelilattiaa ja aloin ikävöidä imuria. Olin siivonnut melko tovin, hiekka ja roskat eivät suostunet menemään huteraan ja kieroon rikkalapioon ja mopatessa löytyi jatkuvasti uusia roskia, jotka karkasivat joka suuntaan. Hetken päästä rikkalapion kahva irtosi ja mieleen tuli monen kodin tarvikkeen nukkekotimainen laatu. Hanat pitää avata ja sulkea todella hellästi tai ne ripsahtavat rikki. Valokatkaisijoita ei tule mieleenkään siivotessa pyyhkiä kostealla rätillä tai kun heilautan laturia huolimattomasti, pistorasia lyö pienen liekin.

Illalla istun parvekkeella, tuulen suunnasta riippuu onko hyttysiä, usein ei. Silloin kulttuurieroissa Mauritius voittaa, on aivan pimeää, hyvin lämmintä, lähijoen sammakot ja kaskaat kutsuvat kavereitaan, tuuli suhisee.

Kotikatu Avenue Radar

Rouva esiliinassaan iloitsee selfikepistä

Ensimmäinen aamu

Lentokone laskeutui pimeässä saaren kentälle nokka kohti itää, josta tuulee aina. Matka meni paremmin kuin luulin, Nuppu nukkui yhtä soittoa seitsemän tuntia kahdella penkillä maaten kaksi tyynyä pään alla. Se näytti ihanalta. Aamupala tarjoiltiin puoli viideltä, joka oli Suomen aikaa tuntia aikaisemmin. Silti Nuppu jaksoi herätä, muttei syödä.  Air Mauritiuksen ruuat maistuivat ja me aikuiset söimme mieluusti hedelmäsalaattia, maustamatonta jugurttia ja croissantteja. Sir Seewoosagur Ramgoolamin lentoasema on ilmava ja väljä, portaikossa vehreä kasviseinä ja putoavan veden solinaa. Putken suulla meitä odotti virkailija lappu kädessä, jossa useiden nimien joukossa luki Mr Tasanen. Hän kertoi, että pahoittelen, ehkä on pieni mahdollisuus, etteivät kaikki laukkunne ole ehtineet saapua valitettavasti Mauritiukselle.

Aamu valkeni kun pääsimme visitors-jonoon passit, maahantulo- ja terveystietolomakkeet kädessä. Ystävällinen nuorimies kehotti meitä ensi kerralla menemään residents-jonoon kun näki oleskelulupakortin. Kerroimme, että isi on jo ollut täällä kolme kuukautta, mutta meillä muilla ei ole vielä oleskelulupaa. Hän tarkisti paluulentolippuni ja antoi minulle 60 päivää pitkän ilmaisen viisumin normaalin 30 päivän sijaan. Ja huomautti ystävällisesti sen olevan kaksi kuukautta! Sitten lyötiin paljon leimoja.

Alakerran laukkuhihnalla pyöri jo tuttu minihiiri-laukku. Vain yksi neljästä laukustamme puuttui. Kadonneitten laukkujen toimiston kaksi meitä palvellutta virkailijaa lupasivat laukun saapuvan kotiimme jo huomenna. Mutta tullia varten pyydettiin tunnusluku laukun avaamiseen. Oliko se 75 euron lisämaksulaukku, joka eksyi? Pohdimme eri vaihtoehtoja ja päädymme siihen, että läpivalaisussa teleskooppivartiset nordic-walking kävelysauvani saattavat näyttää epäilyttäviltä, tai kaksi pussia pellavasiemenrouhetta. 

Sovimme taksihinnan kuljettajan kanssa ennen kuin lastasimme laukut autoon, 2000 rupiaa kotiin saaren toiselle puolelle Flic en Flaciin reilun tunnin matkasta. Herttainen ja touhukas herra alkoi ajaa ja soitteli useita puheluita taksien kaveririnkiin. Pian hän kurvasi paikallisen asutuksen keskelle pois moottoritieltä ja vaihdoimme toiseen taksiin, jolta oli tilattu paluukyyti lännestä eikä alkuperäisen kuskin tarvinnut ajaa tyhjänä takaisin. Hän antoi hyvästiksi korttinsa ja tarjosi seuraavalla kerralla kyytiä 1500 rupialla, koska olemme asukkaita. Uusi kuski esitteli matkalla tatuointinsa, ranteessa luki Sudesh, oma nimi. Nuorena itse tehty. Hän oli ahkera markkinointimies, saimme yhteystiedot ja esitteen tuttavan omistamien omakotitalojen vuokraamiseksi saaren itärannalla ja monta muuta faktaa Mauritiukselta. Kuten litsi- ja mangokausi marraskuussa, ruuhkat ovat tosi pahoja juuri lännessä ja näimme monta kätevää oikopolkua, jossa ei tarvinnut jonottaa, vaan pystyi päästelemään kahdeksaa kymppiä viiden metrin levyisillä asuntokaduilla.

Kukkivia sokeriruokoja on kesäkuussa kaikkialla