Monta vaaraa liikenteessä

Viimein jaksan kirjoittaa liikenteestä. Ensimmäinen kuukausi meni kauhistellessa, sitten pari kolme ärsyyntyessä ja nyt viimeajat lakonisesti hymähdellen. Kai tämä on normaali sopeutumisprosessi.

Kaikki tiet ovat asvaltoituja ja autoille varsin mukavia. Hyvin tarpeellisia kiertoliittymiä ja liikennevaloja on rakennettu moneen paikkaan, nopeusrajoitukset osoitetaan liikennemerkeillä, kaduilla on nimet ja viitoitus on järjestetty niin, että saarella voi liikkua ja suunnistaa eksymättä. Kameravalvontaa on, poliisit ohjaavat liikennettä ruuhka-aikoina, pysäköintialueet ja kiellot ovat periaatteessa merkitty. Busseille on pysäkit syvennyksineen, joskus kaupunkien keskustoissa on jopa joitakin jalkakäytäviä ja katuvalaistus. Päällisin puolin uskomattoman hienosti tehty afrikkalaiseksi valtioksi. Hyvät uutiset olivat tässä. Sitten siirrymme huonoihin uutisiin.

Tätä varsin kelvollista järjestelmää ei osata käyttää. Saari on pieni, silti liikenteessä tuhraantuu järjettömän paljon aikaa. Ruuhkien takia keskinopeus jää poikkeuksetta noin kolmeen kymmeneen kilometriin tunnissa. Ongelmien tärkeimmät syyt ovat tilannenopeudet, holtiton pysäköinti ja pysähtyminen sekä jutustelu ajoradalla sekä oleellisimpana ohittaminen. Nopeusrajoitukset moottoritiellä ovat 80 - 110. Muilla teillä 80 ja taajamassa 60.Työmaan kohdalla joskus 40.

Käytännössä liikkuminen sujuu näin. Edessäsi ajaa bussi ylämäkeen, joita täällä riittää, noin kahta kymppiä. Koetat kerätä kärsivällisyyttä ja jonotella rauhassa. Sitten tulee ohituskaistan kohta, ja päätät ohittaa, katsot taustapeiliin, tilaa on ja siirryt ohittamaan noin 60 nopeudella. Samassa hetkessä kolmannella kaistalla vastaantulijoiden puolella sinut ja bussin ohittaa noin 200 km/h valkoinen virtaviivainen urheiluauto, jonka perään pysähdyt kolme minuuttia myöhemmin seuraavissa liikennevaloissa. Tai ajat rauhassa kaistallasi ja huomaat vastaantulevan jonon ohittajan ajavan nokka kohti sinua valojaan räpsytellen, jarrutat niin paljon kuin pystyt ja saat autosi vauhdin lähes nollaan ja vältät nokkakolarin sekunnin sadasosalla noin toista sataa ajavaan ohittajaan. 

Näitä tarinoita riittää joka päivältä omansa. Kun ajetaan törkeästi toista vastaan vastaantulijan kaistalla, käsivarsi kuuluu panna ikkunasta ulos ja rannetta rennosti pyöritellen voit ajaa ihan miten tahansa. Koulun kohdalla ajatetaan jalkaisin kulkevan äidin ja lapsen ohitse noin kahdeksaa kymppiä, jalkakäytävää ei ole. Pyöräilijöitä ei huomioida mitenkään, pyörä on ajoneuvo siinä missä auto, traktori tai bussi. Pyörällä ajavat vähävaraiset ja urheilijat henkensä kaupalla. Kaistalle pysähdytään yhtäkkiä mitään merkkiä antamatta. Auto jätetään päätielle keskelle kaistaa hätävilkut päällä kun pyörähdetään moikkaamassa kaveria kioskilla. Moottoritiellä kävellään ja pyöräillään, siellä on myös kiertoliittymiä vähän väliä ja suojateiden liikennevaloja keskellä satasen suoraa. Hetkinen huristellaan menemään, sitten liikennemerkissä lukee slow down ja siinä seisookin jo kiertoliittymän jononpää. Oma selvitymisstrategiamme on ajaa hiljaa. Jää aikaa jarruttaa ja suojella omaa henkikultaa.

Parasta alkaa lopettelemaan tämä vuodatus. 

Yhteen lauseeseen kiteytettynä: ihmiset ajavat täällä järjettömän lujaa.

Me kaikki nautitaan jalkakäytävästä
(paitsi lauman Rouva Johtaja, joka ei mitään autoja pelkää)

Koulutyttö jäi lomalle

Ensimmäinen lukukausi takanapäin. Samalla kouluvuosi päättyi juhlallisin menoin, kun koulun musikaali esitettiin. Kouluvuoden huipentuma on pitkään harjoiteltu näytelmä tai musikaali, jossa kaikki oppilaat esiintyvät. Uskomattoman suuri työ! Esitys ei ole mikä tahansa lasten hihittely vaan kaikki lapset näyttelivät ja lauloivat todella antaumuksella puolitoista tuntia kestävän musikaalin alusta loppuun. Pakko toistaa, uskomattoman hienosti tehty. Välillä melkein unohdin, että esiintyjät ovat 5-12 vuotiaita lapsia. Musikaali kertoo orpotytöstä nimeltä Olivia. Mukana olivat myös muistinmenetyksen kokenut äiti kukkaistyttönä, rosvoja, oopperalaulaja, lontoolaisia, oopperavieraita ja ilkeä orpokodin johtajatar.

Omaa kullannuppua tietysti odotin lavalle sydän pamppaillen. Nuppu esitti lontoolaista ja heidän laulussaan ylistettiin, miten mahtava paikka Lontoo on asua! Kaikilla lapsilla oli ompelijoiden mittojen mukaan ommellut rooliasut, äitien laittamat meikit, hiukset tai viikset. Esitystä varten oli tilattu lava verhoineen, videointi, äänentoisto, mikrofonit ja esiintyjien tukena oli kuiskaaja/tanssiopettaja, joka käsimerkein koko ajan ohjasi lasten tanssinumeroita, pyörähdyksiä, syömisiä ja kaikkea liikettä lavalla. Ei haitannut, vaikka tuuli irrotti melkein lavan kattopressun, aurinko paistoi silmään hetkisen ja joidenkin ranskankielisten lasten englantia en aina ymmärtänyt. Kolmella tytöllä oli yksinlauluosuuksia ja kaksi rosvopäällikköpoikaa lauloivat kahdestaan useamman kappaleen. Kaikki laulut esitettiin koreografian kera, lapset lauloivat ja tanssivat yhtä aikaa, myös kaikkein pienimmät! Äiti löytyi, orpotyttö ei ollutkaan orpo ja rosvot tulivat kilteiksi, onnellinen loppu kerta kaikkiaan!

Orpotyttö ja kaksi rosvoa

Koulun päätteeksi oli herkkunyyttäreitä parina päivänä ja kaikki kouluvihkot ja piirustukset annetiin kotiin. Viimeisenä päivänä oli todistustenjako. Aivan kaikille annettiin tarkka sanallinen arviointi koulussa edistymisestä. Alemmilla luokilla asteikko on neliportainen: exellent – good – satisfactory – weak. Opettajat antoivat kovasti kehuja, mutta myös weak-rukseja tuli muutamia. Kolmen kuukauden koulu-uran jälkeen englanniksi ja ranskaksi puhuminen ja omien ajatusten ilmaiseminen kirjoittamalla ei vielä suju kuin vettä vaan.

Brittiläisen koulun selkeä ero Suomeen on minun näkökulmastani se, että kuria arvostetaan täällä kovasti. Myös rohkea ulospäinsuuntautuneisuus katsotaan eduksi, lapsen oletetaan puhua pulputtavan ja olevan huomion keskipisteenä mielellään. Sääntöjä on paljon, mutta niitten noudattamista ei pidetä kuitenkaan kovin tärkeänä tai ainakaan sääntöjen rikkomisesta ei keskustella henkilökohtaisesti. Jos koulupukuun liittyvät kengät ovat jollain lapsella väärät, kaikille vanhemmille lähetetään sähköposti, jossa kerrotaan kenkien sallitut värit. Poissaoloista ja myöhästymisestä pitää täyttää lomake ja selittää syy. En ole kuullut kenenkään täyttäneen kyseistä lomaketta. Todistuksessa oli kyllä laskettuna, montako kertaa lapsi on tuotu myöhässä kouluun ja montako päivää on ollut poissa. Palautetta tuossa kohtaa tulee nimen omaan äideille ja isille, lapset eivät täällä itsenäisesti kouluun kulje. Käytös on arvioitu todistukseen neljän eri näkökulman mukaan, Vau, kyllä tämän todistuksen kirjoittamisessa on paljon työtä! Ja se lounas, voi huokaus. Monet lapset syövät keksejä, hilloa ja patonkia koko päivän, kunnes saavat illallisen kello 19. Kasviksia ei paljon eväänä näy.

Loppuun vielä kehut. Opettajat ovat ihania ja koulun tunnelma on oikein lämmin. Jokainen lapsi tunnetaan henkilökohtaisesti, sillä koulu on pieni, seitsemällä luokalla kullakin 5-15 lasta. Nupun luokassa on 15 lasta ja kaksi opettajaa, jotka todella pitävät lapsistaan. Positiivista tukea ja kannustusta Nuppu saa ihan joka päivä. Messagebook on erinomainen kanava kysyä kaikesta mahdollisesta, kuten löytyisikö Nupun haarukka Robinin laukusta kun Nuppu kertoi Robinin ottaneen sen eilen. 

Nyt on mukava viettää kaksi kuukautta kesälomaa ja jatkaa koulutyötä tammikuussa. Kaksi ensimmäistä viikkoa menee harrastuskerhoissa. Kolme tuntia päivässä tiede/kemiankerhoa, askartelua, retkiä, leipomista ja pelejä, tutulla koululla.

Koulupäivän päätteksi oppilaat kokoontuvat katokseen yhteiseen loppurukoukseen kiittämään 

Paratiisin kukkia ja eläimiä

Jakaranda on kukkinut jo kuukauden. Päätieltä meille päin käännytään Jacaranda Roadille, mutta ilomme oli ennenaikainen, ei jakarandoja. Ei kauniiden puiden reunustamaa kujaa missään! Vain yksi tie on osunut silmään noin tunnin matkan päässä kotoa saaren itäpuolella, joka oli puiden reunustama toiselta sivultaan. Niistä joka toinen oli laihasti kukkiva jakaranda. Toki upean värinen jakaranda on tulokaslaji tällä saarella, mistä pääsen suoraan seuraavaan aiheeseen.

Nämä kukat ilmestyivät kotiaidan takan kasvavaan puuhun viime viikolla

Kävimme metsänsuojelujärjestön luona retkellä. Ihana paikka! Järjestön tavoitteena on saada takaisin Mauritiukselle alkuperäisiä endeemisiä lajeja ja metsää. 1770-luvulla kun eurooppalaiset olivat asuttaneet saaren muutama kymmen vuotta aiemmin, saari oli lähes kauttaaltaan sademetsää. Nykyisin metsää on vain noin 2 %. Järjestö kasvattaa alkuperäisiä puu- ja kasvilajeja, hankkii maata, laajentaa metsää, karsii tulokaslajeja ja vie vieraat retkelle sademetsään tutustumaan luontoon. Metsään on rakennettu korkealla kulkevat sillat, joita pitkin opastettu kierros järjestetään. Metsä ei kulu meidän askelistamme. Pääsylipputuloilla rahoitetaan toimintaa, myös puiden taimia voi ostaa keskuksesta. Merkittävä puulaji sademetsässä on eeben. Kävelysiltaan on tehty reikiä, jos hidaskasvuinen eeben sattuu kasvamaan juuri sillan kohdalla. Näkemämme mustat eebenit olivat halkaisijaltaan noin kymmensenttisiä, esillä ollut viipale eebeniä oli 50 vuotta vanha ja sen halkaisija oli alle 20 senttiä. Kunnon runkopuun kasvaminen kestää monta sataa vuotta, jopa tuhat. Kaikki nämä upeat puut kaadettiin 200 - 300 vuotta sitten ja niistä tehtiin mm. pianon koskettimia. Retken päätepisteessä on upein näköalapaikka Mauritiuksella, jossa olen käynyt tähän mennessä! Viisi tähteä rouva Dodolta.

Nämä söpöliinit lentelivät metsiensuojelujärjestön näköalapaikalla. Parempaa kuvaa odotellessa...

Kansallispuistossa asustelee harvinaisia lintuja. Yksi maailman harvinaisimmista linnuista on vaaleanpunainen kyyhkynen, joka asuu vain tällä saarella. Sain siitä kuvia kahdella eri reissulla. Olin todella onnekas, sillä ensimmäisellä reissullani heti portin sisäpuolella pyörähteli seitsemän pitkäpyrstöisen linnun ryhmä.  Näitä tulin tänne etsimään ja aikaa kului kaksi minuuttia. Lintuja on jäljellä maailmassa 400 yksilöä, joten aika hyvä otos.

Tämän harvinisempia tipuja en varmaan eläissäni enää kuvaa

Gekkoja on joka puolella, värikkäämpiä ulkosalla, harmaita ja äänekkäitä kotigekkoja sisällä kotona. Paikallinen maurituslainen gekko on aika pieni ehkä seitsemän senttinen, suurempi on Madagaskarin gekko. Gekkojen värejä on moneen lähtöön!

Gekko paistattelee aloen lehdellä

Koulun portinvartija luo nahkaansa

Kukkia on aina, puissa ja pensaissa. Joka päivä avautuu uusia, osa kukkii kuukauden, osa ympäri vuoden. Suosikkini temppelipuu, frangipani eli plumeria on tulokaslaji, siitä olen bongannut ainakin viisi eri väriä ja kolme eri kukan muotoa, aina yhtä upeita. Endeemisiä kukkia ja kukkivia pensaita näimme eebenmetsän esittelykierroksella. Ihmeellisiä lajeja, mm. korallipuu, jonka kukka näytää nimensä mukaan korallilta, tavallista kiinanruusua muistuttava paikallinen pensas, joka on kuitenkin täysin oma lajinsa, suoraan puun rungosta kukkivia puita ja hassu trumpettikukkapuu, jonka kukat näyttivät epäonnistuneilta perunapiirakoilta. Parhaat nähtävyydet Mauritiuksella: metsät, kasvit, eläimet ja meri!

Onko hassumpia kukkia koskaan nähty!

Isi on mittatikkuna oikeaan kokoon leikatuille eläinhahmoille. Drontti oli aika suuri!
Kuvassa mustalla olevat eläimet ovat kuolleet sukupuuttoon ihmisen saarelle tulon vuoksi.

Torstai-illan kuulumiset

Suomessa on satanut lunta, etelärannikolla jopa 15 cm ja on vasta lokakuun loppu. Rakeita satoi moneen otteeseen, kun teimme lähtöä. Ihan vähän aikaa sitten. Vapun alla satoi räntää, muista kuinka pyöräilin vastatuuleen rillit ummessa. Ja tässä välissä oli kesä, niin lyhyt ja kuulemma kylmä. Facebook on ollut tänään täynnä lumipäivityksiä, kuvia polkupyöristä ja pihakalusteista lumen alla. Ihmettelen sitä iloa ja valoisuutta, joilla kirjoittajat kertovat lumesta, kukaan ei kiroa kohtaloaan, miten ihmiset jaksavat?

Vuodenaikojen vaihtelut ovat Mauritiuksella lieviä. Talvella oli välillä todella koleaa, mutta, todellakin, lämpötila oli kuitenkin 22 astetta ja keskipäivällä tarkeni olla bikineissä ja uida meressä ilman saunaa. Nyt alkaa olla kohta kesä, virallisesti kesä alkaa ensi keskiviikkona marraskuun 1. päivänä. Lämpötila on ollut muutaman viikon jo 28 -29 aamu kymmenestä ilta kuuteen. Yöllä 24. Välillä odotan milloin alan kyllästyä, kun on aina tätä samaa säätä, ei mitään vaihtelua. Linnut laulavat aivan joka aamu yhtä suurella innolla ja aina yhtä sykähdyttävästi. Aina uusia ja uusia kukkia aloittaa kukkimisen eivätkä entisetkään tunnu lopettavan. Jospa alan väsymään kun aina pitää jaksaa iloita luonnosta ja auringosta ja nauttia kun kerran voi. Ihme kyllä en ole vielä tippaakaan kyllästynyt, vaikken voi vetäytyä peitto korvissa leffoja katselemaan ja pitelemään huonoa keliä, sadetta ja pimeää. Ihan koko ajan en voi kuitenkaan touhottaa, kuumuus väsyttää. Viikonloppuisin olemme sopineet, vain yksi meno per päivä. Jos päätämme mennä rannalle, emme ehdi tehdä viikkosiivousta tai hoitaa isoja kauppaostoksia samana päivänä. Eikä rantapäivän jälkeen mitään todellakaan edes jaksa tehdä, uv indeksi on 11 ja vaikka olisimme koko ajan puitten alla varjossa, aurinkoa ehtii saada yllin kyllin.

Sosiaalisia huippuhetkiä

Olemme pitäneet kaksi arki-illan illallistapaamista ystäväperheen kanssa. Eräänä torstaina saimme kutsun lammascurrylle belgialais-etelä-afrikkalaisen ystäväperheen luokse. Oli hauskaa tutustua kokkaamisen helppouteen heidän tapaansa, curry for dummies-sekoituksella maustettu lammas oli haudutettu sähköllä toimivassa haudutuspadassa. Erinomaista! Jälkiruuaksi oli hyvin tiivistä tummaa kakkua, joka toi mieleen saaristolaisleivän. Kutsuimme heidät vastaillalliselle muutamaa viikkoa myöhemmin. Valmistin ruuaksi kahta paellaa uunissa, molemmissa oli paljon kasviksia, toisessa vuoassa oli hieman salamityyppistä makkaraa ja kanaa, toisessa lisukkeena oli vähän rapuja ja kalaa. Päälle aiolia ja sitruunaa. Jälkiruuaksi omenapiirakkaa, koska kotimaassa syömme omenaherkkuja syksyisin. Mukavia iltoja molemmat!

Tuttavaperheen hoitokoirat lepäilevät sohvalla rankan leikin jälkeen

Toinen kotimaa-aiheinen juhla tuli yllättäen ja tartuimme tilaisuuteen, kun se oli kerran mahdollista. Kutsuimme alun perin meille tupaantuliaisiin ja pool partyyn isin yliopiston työkavereita ja muutamia muita tuttavia. Suunnilleen saman joukon, jolla olimme häissä elokuussa. Kymmenen ihmistä kutsuttiin ja yllättäen kaikki tulivat paikalle vaikka ajankohtaa jouduttiin rukkaamaan kahden matkan ja yhden väitösjuhlan takia. Muutama päivä ennen juhlaa keksimme, että pidämmekin Suomi100 -juhlat. Joka tapauksessa olimme valmistamassa suomalaista ruokaa. Askartelimme vain pari suomenlippuviiriä ja ostimme sata kynttilää kakkuun. Ei sentään, ostin ykkös- ja kaksi nollakynttilää! Isi suunnitteli soittavansa spotifysta Porilaisten marssin tai Finlandian, mutta se jotenkin unohtui päivän mittaan.

Juhlavieraat olivat kotoisin Mauritukselta, Pakistanista, Intiasta, Malesiasta, Englannista, Hollannista ja Saksasta. Tarjosimme samaa ruokaa kuin Suomessa kesällä, kasvisfolionyyttejä ja lammasmakkaraa grillattuna, coleslawta ja valkosipulipatonkia. Kakku oli mauritialaisella ananaksella päällystetty jugurttikakku, raikas ja herkullinen. Yksi vieraista toi itse leipomansa suklaakakun, joten juhla-ateria oli varsin ihana.

Entäpä se pool-osuus? Vain yksi ahkera uimari jaksoi polskia melkein koko juhlan ajan, oma pikku-Nuppumme. Aikuiset olivat niin tylsiä, etteivät uineet. Kun ilta pimeni, sytytin Diwalia varten maalatut lamput ja yksi vieraista soitti kitaraa ja huuliharppua ja lauloi. Synttärit on nyt juhlittu!

Pienet lyhdyt maalattiin Diwalia varten

Virkistävä viikko

Pitkään odotettu valasretki toteutui vihdoin ja onnistui yli odotusten. Sää oli mieto ja aurinko paistoi. Tuuli vähän, muttei liikaa. Ajoimme rantaan Black Riverin poliisiaseman ohi kapealle kujalle, jossa matkanjärjestäjän liivirekki oli maamerkkinä. Onneksi olimme palanneet hakemaan oleskelulupakorttimme kotoa, saimme retken residents-hintaan, reissu kolmelta maksoi reilut 4000 rupiaa eli sata euroa. Turistihinta oli noin 1500 rs enemmän eli euroissa vajaa neljäkymppiä. Yksi tuttava sanoi tätä valitsemaani eettisesti toimivaa yritystä kalliiksi, mutta kun kyselin tarkemmin, heidän tuttunsa veneellä järjestetty retki oli sittenkin tullut kalliimmaksi!

Merellä saaren eteläpuolella leijalautaillaan

Aamu alkoi kahvilla ja croissantilla ennen lähtöä. Seurueeseen kuului 10 aikuista ja meidän Nuppumme sekä kaksi miehistön jäsentä. Vene kulki hurjaa vauhtia ja posket täristen etenimme merelle Le Mornen vuoren ohitse, veden alaisen rotkon vierestä Mauritiuksen eteläpuolelle. Mainingit olivat ulkomerellä jo tosi suuria ja läheltä ajanut kalastusvene katosi aina mainingin pohjaan ja nousi hetken perästä näkyviin. Näimme matkalla leijalautailijoita päätähuimaavissa oloissa lentämässä ja surffaamassa aalloilla. Sain heistä hienoja kuvia ja retki oli upea elämys ilman valaitakin. Veneen oppaat tähyilivät herkeämättä ulkomerelle päin ja vain viiden minuutin odottelun jälkeen näimme vedessä tummia ja turkoosinvaaleita suuri läikkiä. Läikät näkyivät aina kun ryhävalas lepäsi vedessä kyljellään, sen valkoinen vatsa näkyi turkoosina lammikkona meressä. Pian valas sukelsi, näimme häntää pitkän matkaa ja pyrstön. Sitten viereemme tuli kolme valasta, yksin kulkija ja emo ja sen poikanen. Emo ui pitkän matkaa veneemme ja pienokaisensa välissä suojellen aarrettaan. Näimme emoryhävalaan helposti tunnistettavan kuonon nystyröineen. Pari valasta köllötteli kyljellään ja aivan kuin olisivat vilkutelleet meille evillään ja taputtaneet. Retken aikana näimme noin kymmenen valasta. Takaisintulomatkalla näimme lähempänä rantaa poukamassa ryhävalaita, ne sukeltelivat ja tulivat välillä pintaan hengittämään. Me istuimme veneessämme ja söimme meille varattuja kanapatonkeja lounaaksi hiljaisuuden vallassa. Palasimme rantaan etuajassa, sillä olimme nähneet jo kaiken.

Ryhävälas vilkuttaa meille ja sukeltaa syvyyksiin

Maanantaina isi vei meidät Nupun kanssa eläinpuisto Caselaan, joka on hyvin lähellä kotia Tamarinin ja Flic en Flacin puolessa välissä. Isi jatkoi töihin ja me vietimme puistossa koko päivän. Sisäänpääsy sisälsi kaiken viihteen 4D elokuvasta safariajeluun. Vain näköalavuorelle ja köysirataan pääsy olivat lisämaksullisia. Leffateatteri oli heti sisäänkäynnin jälkeen, 3D lasit toimivat hyvin ja penkit tärisivät. Elokuva oli joku hassu avaruusvauhtirata ampumisineen, mutta onneksi se ei kestänyt kymmentä minuuttia kauempaa. Seuraavaksi jäimme leikkipaikalle kiipeilemään ja liukumaan vaijerikeinulla. Mauritiuksen paras rakennettu leikkipaikka kuusivuotiaan mielestä. Kiipeilytelineet olivat niin jykeviä, että aikuisetkin kiipeilivät niissä. Leikkipaikan jälkeen saavutaan viihtyisään puistoon, jossa on kaloja ja lintuja. Pelkkä puisto on jo näkemisen arvoinen ja siellä on oikein rauhoittava tunnelma. Lintutalossa sain Etelä-Afrikan reissulta jo tutun allergiakohtauksen. En ole millekään eläimelle allerginen mutta niin vain sisällä täynnä papukaijoja, sorsia ja mandariiniankkoja vilisevässä lintutalossa saan kaamean paineen otsaan ja nenä alkaa kirvellä, vaikka talo on verkkoseinäinen häkki.

Tämä herra sihisi äkäisesti

Portugalilaiset toivat Indonesiasta tänne makakeja, niitä katselemme seuraavaksi. Samoja apinoita on Mauritiuksella myös vapaana. Osumme sopivasti kääpiövirtahevon ruokailuhetkeen ja näemme kruunukurjen peilaamassa itseään ja söpöjä strutsinpoikasia ja taputtelemme jättikilpikonnia. Eläinpuiston eläimiä pääsee syöttämään. Kilit hyökkäävät tuttipullo kädessä lähestyvän lapsen kimppuun kuin ohjukset. Kolme kiliä yrittää imeä samaa tuttipulloa ja lapset kirkuvat. Nuppu pääsee luokkakaverinsa kanssa syöttämään kirahveille ruohoseosta ja kuivanappuloita kädestä. Syöttämistä varten on rakennettu korkea lava ja lavalla on käsienpesupaikka, paperipyyhkeitä ja roskasäiliö. Kaikki on täydellistä, kirahvitkin kesyyntyvät ja lipovat pitkillä harmailla kielillään lasten käsiä.

Näemme Afrikan ja Aasian leijonia puissa kiipeilemässä, nukkuvan gepardin ja häiriintyneen oloisia hyeenoja. Lopuksi osallistumme safariajelulle. Avobussi rytyyttää puoli tuntia kuoppaisia polkuja ja ylittää välillä ritiläsiltoja ja kulkee sähköllä toimivista porteista. Antiloopit, seeprat ja strutsit ovat omassa aitauksessaan, kaksi sarvikuonoa omassaan. Pikantin säväyksen safarin epäautenttisuuteen tuovat kameleilla ratsastava pariskunta ja pitkä letka mönkijöillä kaasuttelevia kiinalaisturisteja eläinten seassa.

Lounasta söimme eläinpuiston ravintolassa varsin edullisesti upeaa merimaisemaa katsellen. Edessämme kiinalainen rouva ripotteli syönnin ohessa riisiä lautaseltaan varpusparveen ja närppi tilaamaansa hummeria. Eksoottisia elämyksiä koko päivä täynnä!

Kirahvit syövät kädestä - mitä ihmettä?

Viikko huipentui koko päivän vuoriretkeilyyn. Le Pouce eli Peukalo on Mauritiuksen kolmanneksi korkein huippu, 812 m merenpinnasta. Lähdimme jo aamulla liikkeelle ja ajoimme autolla Mokaan, josta reitti vuorelle alkoi. Ylös matkaa oli 2 km ja aikaa kuluisi 2 h 10 min. Ensimmäinen neljännes kulki kivistä rakennettua leveää polkua tai portaikkoa pitkin, joka kulki kokonaan viidakon keskellä. Sen jälkeen kuljettiin hiekkaista ja tuulista rinnettä, jossa kasvoi pensaita ja ruohoa. Välillä pensaikko oli niin korkeaa, että se muodosti tunnelin polun ympärille. Matkan varrella on useita näköalapaikkoja ja aina vain kiivettiin korkeammalle. Korkeimman huipun juurella on inkivääriä kasvava niitty ja keräsimme siinä rohkeutta viimeisen yritykseen, peukku on todellakin pystyssä ja sinne pitäisi koettaa päästä.

Alkumatkalla ylöspäin

Peukku pystyyn, että pääsemme huipulle!

Polku luikerteli kivien yli ja askelmat saattoivat olla lantion korkuisia. Neliveto päälle ja kamera reppuun, niin paljon se alkoi haitata kiipeämistä ja kolista kalliota vasten. Polku jyrkkenee edelleen enkä uskalla enää vilkuilla sivuilleni. Menen ensimmäisenä, Nuppu keskellä ja isi viimeisenä. Hyydymme pystysuoran seinämän puoliväliin. Ajattelen jo, etten enää pääse tästä millään alas. Isi päättää tarkistaa vasemmalle aivan jyrkänteen reunaa kiertävän lenkin ja sieltä pääsee helpommin, alas menoreitti on tiedossa. Jatkamme kiipeämistä ja etsimme sormille sopivia paikkoja, koloja varpaankärjille. En ole ikinä edes purjeveneessä ukkosella ja myrskyssä pelännyt näin paljon. Pääsemme huipulle ja siellä tuulee niin että vaatteet pyörivät päällä. Huipulla on yksi kivi ja polut sen molemmin puolin. Tutisevin polvin nousen kuvaamaan ja kuvattavaksi. Nuppu kyselee eväitä. Niinpä syömme eväät siinä 2 x 5 m huipulla, tuulessa. Muitakin tulee pian paikalle ja alaspäin kiivetessä on ylös tulijoita jo jono. Peffa kalliota viistäen palaamme hitaasti hivutellen takaisin inkivääriniitylle. Helpottunut fiilis, me teimme sen! Ja saimme lapsemme alas ehjänä. En suosittele kenellekään villin pikkulapsen kanssa tätä retkeä. Nuppu on ikäisekseen pitkä, rohkea mutta riittävän varovainen ja hyvin ohjeita noudattava tyttö. Hän oli mallikelpoinen kiipeilykaveri, peukku Nupulle!

Jihuu, mitkä maisemat! Täältä näkyi meri lännessä, pohjoisessa ja idässä. Saari on täältä katsottuna tosi pieni.

Pitää muistaa, että olemme kuitenkin Afrikassa

Tästä on tullut uusi lentävä lause. Isi ja Dodo muistuttelevat toisiaan tästä päivittäin: ”taas unohdettiin, että ollaan kuitenkin Afrikassa”

Meidän talon kohdalla on kadulla töyssy. Ylempänä rinteellä rakennetaan kovasti uusia rivitaloja, joista on aivan upea näköala vuorille, sokeriruokopelloille ja merelle kohti auringonlaskua. Taloja tulee paljon ja liikennettä sinne on paljon. Yleensä rakentajat menevät paikalle toista katua, mutta usein talomme ohi kulkee betoniautoja ja muita katua kovasti kuluttavia autoja. Arvatenkin töyssyn vieressä pihamuurimme on mennyt halki ja katu molemmin puolin töyssyä on kuopilla ja asvaltti on täynnä reikiä. Töyssy on tästä luonnollisesti jyrkentynyt. Viihdytämme itseämme laskemalla kuinka monella pohja kopsahtaa vai raapiiko vain muovinen etumaski katua. Vain joka viides auto onnistuu ajamaan töyssystä ilman kruntsahdusta. Täällä töyssytkin ovat rajumpia, pitää muistaa, että olemme kuitenkin Afrikassa.

Muutama viikko sitten vessan pöntön kansi paukahti hajalle, ihan pikku pirstaleiksi. Vuokraisäntä on kiireinen mies, ja korjauspyyntömme ei oikein saanut vastakaikua. Kyllästyimme odottamaan ja kysyimme, voimmeko hankkia uuden, hänen kustannuksellaan? Yes, please! -oli vastaus. Kolmannen etsintäpäivän kohdalla älysimme, miksi hän ilomielin antoi homman meille, wc on pitkää luksusmallia ja sopivaa istuinrengasta ei tahdo mistään löytyä. Tämän hän varmasti tiesi entuudestaan, onhan hänellä kuusi tällaista pönttöä kolmessa vuokratalossaan. Meillä oli mukana vanha istuinrengas kassissa, johon aina vertasimme ehdokasta. Kotikaupungista ei löytynyt. Ajoimme seuraavaan kaupunkiin, ostimme yhden, tulimme kotiin sovittamaan, ajoimme seuraavana päivänä palauttamaan. Lähdimme kauemmas Ebèneen, seikkailimme googlen neuvomaa yllätysreittiä toista tuntia. Näimme matkalla upean temppelin vuoren rinteessä, torin, yksisuuntaisia katuja ja ruuhkia. Lopulta löysimme rautakaupan, siellä ei ollut sopivaa istuinta, emme päässeet pois, kadulta sai kääntyä vain vasemmalle. Jännittäviä U-käännöksiä tehden pääsimme seuraavaan kauppaan, ei. Menimme tuttuun suureen ostariin Phoenixin Jumboon. Vihdoin tärppäsi. Istuin ja kansi vaikuttivat kohtuullisilta, tutkittiin paketti tarkkaan, ok, otetaan. Iloisena rallatellen puolen tunnin ajo kotiin. Isi ryhtyy asentamaan, paketti rapsahtaa auki, alkaa kuulua sadattelua. Tunnelma synkistyy, kiinnitysruuvit puuttuvat tästä iskemättömästä paketista! Taas unohdimme, että olemme kuitenkin Afrikassa. Paketti pitää aina avata, kaikki osat laskea, silitysrauta pitää laittaa kaupassa seinään ja tarkistaa, että se varmasti lämpenee. Jollei muista toimia näin, saa kärsiä. Kuitti löytyi, teipillä kiinni pakettiin. Paketti autoon ja parin päivän päästä vaihtoreissulle. Reissun jälkeen sovittelua, asentelua jokunen tovi, saadaan sopimaan, vihdoinkin. Hommaan tuhraantui kuusi iltaa ja yksi kokonainen lauantai. Taas pääsi unohtumaan, ettei pöntön kannen vaihtaminen ole kovin helppoa, olemme kuitenkin Afrikassa!

Sadesuihku on kappaleina lattialla, siitä puuttuu osia, metalli on jo haperoa ja putki vuotaa. Tämä projekti on samanlainen, eikä vielä lähelläkään päätöstään. Makailen vuoteessa aamuauringossa ja yritän olla katselematta maalarimestarin kädenjälkeä. Tela ei aina osu joka kohtaan. Me suomalaiset olemme tottuneet niin upeaan asumisen tasoon, että täällä lähes kaikki asiat pistävät silmään. Yritän olla välittämättä siitä, ettei täällä myydä palovaroittimia. Päätän ostaa sellaisen Suomesta. Makuuhuoneemme on toisessa kerroksessa, siellä ei ole parveketta, vain ikkunat kahteen suuntaan. Ikkunoissa on kiinteät oikein kauniit kiehkuraiset kalterit. Joita ei pysty avaamaan hätätilanteessa. Reitti alas on portaita pitkin, siellä nukkuu Nuppu omassa huoneessaan. Ulko-ovet avataan sisäpuolelta avaimella. Jos avain on hukassa, et lähde minnekään. Terassin metallisäleiköt lasketaan alas aina yöksi ja moottoria ohjataan kaukosäätimillä, jotka ovat vakiopaikallaan eräässä kapissa. Jos ovat. Meillä on kaasuliesi, liekki palaa kun kokataan. Kaasupullo on onneksi ulkona eikä alakaapissa kuten edellisessä asunnossamme. Aargh, alkaa hengästyttää.

Päätän, että elämä on leppoisaa ja ei kannata niuhottaa. Jos alkaa niuhottaa, ei sille loppua näy. Keskityn enemmän kivoihin juttuihin, aurinko paistaa, meri kohisee ja silmää hivelee vuoren rinne. Muistan, että olen kuitenkin Afrikassa.

Tämä tie vie googlemapsin mukaan rautakauppaan

Lomalle!

Lukukauden keskellä koulussa on viikon loma. Olen tehnyt töitä sisään ja lomailen koko viikon Nupun kanssa. Isillä on brittiläisen aikataulun mukainen työrytmi ja kiihkein lukukauden luennointiviikko edessä. Jälleen lomailemme kahdestaan, Nuppu ja minä.

Kuukausi on mennyt hyvin arkisissa tunnelmissa. Kouluun, töitä, kokkausta, koulupuvun pesua ja silitystä, ruuanlaittoa. Koululounas alkaa mennä jo rutiinilla ja ruokamäärä osuu jo aikahyvin nappiin. En halua pakata liikaa ruokaa kouluun, koska syömättömät eväät pitää heittää pois päivän päätteeksi, kun ne ovat seisseet lämpimässä neljä tuntia lounaan jälkeen.

Huomenna sunnuntaina menemme koko perhe merelle ensimmäistä kertaa Mauritiuksella. Pääsemme etsimään ryhävalaita. Ne kulkevat Mauritiuksen ohi syyskuussa matkalla synnyttämään eteläiselle Tyynellemerelle. Retken järjestäjä kertoo mahdollisuuden nähdä valaita olevan 60 %. Peukut pystyyn! Valitsin yrityksen, joka kunnioittaa eläimiä, ei häiritse niitä eikä varsinkaan ruoki. Mauritiuksella on laki, ettei delfiinejä ja valaita saa mennä 50 m lähemmäksi eikä syöttää, mutta hyvin tavallista on, että näitä sääntöjä ei noudateta.

Mitä muuta voisimme tehdä lomalla? Koulusta tuli lomaläksyä. Tehtävänä on rakentaa lapsen suunnittelema asumuksen pienoismalli, lapsi pääosassa mutta yhdessä tehden. Lapsen pitää osata kertoa mitä materiaaleja työhön on käytetty. Hauska projekti! Olemme pohtineet vaihtoehtoja: lasi-iglu, savimaja, tiipii, teltta, puutalo, kesämökki, kerrostalo? Olemme jo rakentaneet pahvista kaksi nukkekotia ja kalusteita sinne, joten tästä on helppo jatkaa.

Pari päivää menee varmasti rattoisasti beachilla, Flic en Flacissa ja täällä Tamarinissa. Tamarinin rannalla voimme harjoitella surffauksen alkeita uusilla pikku laudoillamme ja Flic en Flacissa rakennetaan hiekkalinnaa, snorklataan ja syödään hyviä ruokia rantakojuista. Nuppu on oppinut nopeasti aika mainioksi uimariksi. Hän ui joka päivä pari kertaa, viikonloppuisin meressä, arkisin kotona uima-altaassa. Hypyt, voltit ja pohjasta esineiden sukeltaminen on parasta juuri nyt.

Kuvia uudesta kodista

Tässä vielä muutama kuva kodista pilvisenä päivänä. Kuvista näkyy jokaisen perheenjäsenen lempipuuhat. Rouva Dodo tykkää pyykinpesusta ja kivien keräilystä, Nuppu askartelee ja piirtää ja isin uusi ylpeys ja satsaus mukavuuteen on pallogrilli.

Piha on aidattu ja kolmelta sivultaan kukkaköynöksen peittämä.

Uuteen kotiin

Vihdoinkin kauan odotettu muuttopäivä koitti. Olimme jo ehtineet väsyä autokuljetuksiin koulumatkoilla, 40 minuuttia aamuin illoin kodin ja koulun välillä aikoi tuntua rankalta. Isillä siihen päälle vielä työmatkat 45 min suuntansa teki yhteensä melkein kolme tuntia autoilua joka päivä. Kesän tuntua, aamusta saakka +28 astetta lämmintä. Edellisviikkojen viileät päivät olivat poissa. Koulukyytiläinen mukaan ja takapaksi täyteen tavaraa ja jalkatilat myös. 

Kahdeksalta saavuimme talolle ja saimme omistajalta avaimet. Ihmetys oli suuri, tällainen talo tuli vuokrattua. Olimme autuaasti unohtaneet lähes kaikki yksityiskohdat, olihan viime vierailusta jo puolitoista kuukautta. Kävimme läpi talon varusteita. ”Täysin varusteltu” oli sopimuksemme isännän kanssa, mutta rouvalla oli toinen käsitys asiasta. Saimme sovittua, että laadimme puutelistan ja palaamme asiaan.

Uusi kierros vanhaan asuntoon, takapenkin kaataminen auttoi paljon ja mukaan mahtuivat mm. 12 tomaatintaimea, kahdeksan basilikakylvöstä, kolme linnunpesää, tyhjiä munakennoja, iso laatikollinen koralleja ja simpukoita. Pakasteita, ruokia, pyykkejä ja petivaatteita. Uskomatonta, että omistamme täällä jo kolme pikkuautollista tavaraa.

Uudessa kodissa heitimme vain tavarat ovesta sisään ja menimme koululle, Nupun koulupäivä päättyy perjantaisin jo klo 13. Ilta meni ihmetellessä, ja hikoillessa. Olipa kuuma päivä. Illalla istumme ulko-olohuoneessamme sohvalla, katselimme kuuta, pimeässä huojuvia palmuja ja banaanipuita, kuuntelimme gekkojen voihkintaa. Ja ihmettelimme, olemmeko me todellakin täällä?

Kotipihan banaanit kypsymässä

Viikonloppuna pesin kaikki lattiat ja suurimman osan hyllyistä. Pääsimme laittamaan tavaroita paikoilleen ja laadimme listaa puuttuvista tarvikkeista. Tutustuimme saman tien naapuriperheeseen. Naapurissa asui tyttö, joka on Nupun luokkakaveri. Harmi vain, että perhe oli juuri muuttamassa seuraavaan asuntoon. Oli hauskaa, että lapset ehtivät neljä päivää juosta pihojen väliä ja uida välillä meillä, välillä naapurissa. Naapurin perheen rouvasta oli suuri apu muutossa. Hänen ansioistaan päädymme vaihtamaan jääkaappeja ja saimme puuttuvia tarvikkeita heiltä. Toki jääkaappi oli siirretty meidän talostamme heille kolme kuukautta aiemmin, mutta ilman häntä emme olisi saaneet koskaan tietää miksi tämän talon jääkaapissa oli vain yksi hylly.

Millainen uusi kotimme on? Varsin ihana, lyhyesti kerrottuna. Kaksi kerrosta. Alhaalla on kaksi makuuhuonetta, kylpyhuone-wc, oleskelutila, keittiö, pieni kodinhoitotila portaiden alla ja ulko-olohuone, jossa on sohvaryhmä ja suuri ruokapöytä tuoleineen. Yläkerrassa on suuri masterbedroom, eli meidän aikuisten makuuhuone ja sen yhteydessä kylpyhuone-wc. Keltainen talo, porrastettu aumakatto, pihalla uima-allas, jossa voi aikuinen uida ympyrää, kookospalmuja ja banaanipuita. Talon ympärillä matala kivimuuriaita, auto ajetaan pihan. Talo on kauniisti eurooppalaiseen makuun sopien sisustettu ja huoneet ovat tilavampia kuin mihin olemme Suomessa tottuneet. Mitään jykeviä lukkoja portissa tai ovissa ei ole. Periaatteessa portin saa lukittua niin, ettei se liu’u sivuun ja käyntioven kiinni riippulukolla, mutta vuokraisäntä kertoi, ettei me käytetä näitä täällä. Turvalliselta vaikuttaa, kenelläkään ei ole piikkilanka-aitoja tai portinvartijoita. Auton pysäköinti on muuten tarkkaa hommaa, pitää varoa, ettei kookospähkinä putoa ja tee karmeaa lommoa konepeltiin. 

Kotitalo Tamarinissa

Luksusta, häitä ja kaikkea ihanaa

Isin esimies halusi, että kaikki lomapäivät pidetään vuoden loppuun mennessä. Lomaa ei voi ottaa luentojen kanssa yhtä aikaa, joten lomien sijoittelu ei ollut ihan helppoa. Ensimmäisen pikkuloman ajankohdaksi valikoitui hääpäivä. Tasakymmeniä kannattaa aina juhlia, onhan se merkittävä rajapyykki elämässä. Olemme jo Mauritiuksella, joten miten ihmeessä voimme vielä enemmän juhlia? Ehkäpä pois kotoa, jonnekin vielä ihanampaan paikkaan. Täältä paikan päältä on helpompaa varata viiden tähden hotelli, sillä kun hotelleissa on tilaa, lähipäiville tulee kunnon alennuksia yöpymisen hintoihin. Etsin viiden tähden hotellia aamiaisen kera muutamaa päivää aikaisemmin. Löysin Bel Ombresta etelärannikolta hotellin kahdeksi yöksi 60% alennuksella. Kotoa sinne on autolla noin tunnin matka, niin kuin kaikkialle täällä Mauritiuksella.

Ryhmäpomppu Le Mornen vuoren edessä

Torstai

Kävimme eväsostoksilla matkalla ja kiertelimme Le Mornen vuoren juurella. Le Mornen julkinen uimaranta on tosi hieno ja siellä oli väljää. Toki sääkin vaikutti asiaan, kova tuuli ja sadekuuro iski juuri kun astuimme autosta ulos. Le Mornen itäpuolen poukamassa ihailimme kymmeniä leijalautailijoita, paikka on aina tuulinen ja siksi lautailijoiden paratiisi. Vuoren ja meren välistä pääsi ajamaan mangrovepuiden reunustamaa, kuoppaista ja mutaista polkua pitkin, se taisi olla ainoa päällystämätön tie missä olemme täällä ajaneet.

Pääsimme hotelliin ja henkilökunta oli heti huomaavaisena vastassa, sisäänkirjautuminen tehtiin sohvalla istuen ja sitruunaruoholla maustettua mehua siemaillen. Vastaanottovirkailija vei meidät huoneeseemme, ja muutaman hetken aivot löivät tyhjää. Kiertelimme ympäriinsä ja saimme opastusta siitä, miten kaikki toimiikaan. Lopulta jouduin pysähtymään ja kertomaan virkailijalle, että tämä ei taida olla se huone, jonka minä olen netistä varannut. Hän puhkesi heti leveään hymyyn ja sanoi odottaneensa, milloin me huomaamme asian tilan! Tämä on morsiussviitti! Ei lisämaksua, tämä on teille yllätys! Herra poistui ja jätti meidät huokailemaan ja ihmettelemään, onko tällaista olemassakaan. Pyöreä kolmen hengen kylpyamme, pukeutumishuone, erillinen sadesuihku, kaksi allasta, reilusti yli 2 m levyinen vuode, jättileveä untuvapeitto, epäsuora valaistus, olohuoneessa sohvaryhmä, kapselikahvilaite ja kukkia pöydällä, kolme parveketta, joista yhdessä yksityinen kahden hengen auringonottopeti. Ja maisema suoraan hiekarannalle ja Intian valtamerelle. Joskus käy tuuri!

Tervetulokukkaset hotellin megaleveällä sängyllä

Perjantai

Hyvä tuuri jatkui varsinaisena hääpäivänä, sade taukosi ja aurinko paistoi täydeltä terältä. Taas kerran sääennuste tällä saarella ei pitänyt paikkaansa. Me pystyimme loikoilemaan altaalla ja Nuppu pulikoi ja laski vesiliukumäkeä. Iltapäivällä lähdimme ajelulle ja katsoman Gris Gris -rantaa. Siellä söimme samannimisessä aivan erinomaisessa ja edullisessa meriravintolassa. Viiden tähden hotellissa on viiden tähden lounas- ja päivällishinnat! Kannattaa siis ottaa täysihoito, jollei omista autoa ja voi käydä lähikylissä syömässä. 

Illalliselle menimme Riambeliin. Ravintola on mainittu matkaoppaassa ja kehuttu sen ruokaa. Mietin, onkohan paikka vielä pystyssä? Kirja on kuitenkin uusi, painettu 2016, joten eiköhän se ole vielä toiminnassa. Perillä meidät otti vastaan rauhallinen herra, joka kertoi tarjoillun ruuan olevan vain intialaista. Hienoa! Hän kerto pitäneensä ravintolaa tässä 28 vuoden ajan. Ensimmäisinä vuosina ohi ajoi yksi auto tunnissa, nykyisin yksi minuutissa. Viiden tähden hotellejakaan ei alussa ollut täällä lainkaan. Muut asiakkaat ovat paikallisia ja me herätämme heissä kovaa kiinnostusta, ilmeisesti tämä ei ole mikään turistiravintola. Ruoka on erinomaista ja naanleivät valtavia.

Monta metriä korkeita aaltoja Gris Grisin rannalla

Lauantai

Matkan jälkeen juhlat jatkuvat. Vaihdamme kiireesti vaatteet hienompiin ja suuntaamme isin työkavereiden kokoontumiseen erään heistä kotiin. Sieltä ajamme joukonjohtajan auton perässä juhlapaikalle. Täällä on häät! Olemme saaneet kutsun jo kuukautta aiemmin. Upea kutsukortti on painettu Intiassa ja kutsu on kahdelle päivälle kolmeen eri tilaisuuteen. Olemme menossa keskimmäiseen niistä, sulhasen kotona järjestettävään seremoniaan ja päivälliselle. Kutsussa on upeat painatukset Ganesha pääosassa, paljon kultaa ja upeita värejä. Sulhanen on isin työkaverin opiskelukaverin serkku. Koska ystävykset ovat eri sukupuolta, työkaveri kuvaa ystäväänsä siskokseen. Meillä kestää hetken saada selville, että he ovat olleet yhtä aikaa Lontoossa tekemässä väitöskirjojaan ja tutustuneet siellä. Emme saa selville, mihin neljästä Mauritiuksen hindusuuntauksesta perhe kuuluu. Joka tapauksessa hääparille tuottaa hyvää onnea se, että vieraita on paljon. Kaikki sukulaiset pitää kutsua, kadulta ohikulkijatkin ovat tervetulleita.  

Kun pääsemme paikalle, seremonia on käynnissä. Hääpaikka on kahden omakotitalon väliin rakennettu huvilateltta, jossa tuoksuu voimakkaasti savu. Pienellä alttarilla istuu sulhanen valkoisessa pitkässä paidassa neljän muun henkilön kanssa, kurkumaa on pirskotettu sulhasen paidalle ja kasvoille. Mies laulaa toistuvaa lausetta, jonka tahdissa sulhasen päälaelle laitetaan lisää kurkumaa. Samassa tahdissa nainen heittää hyppysellisiä vaaleanpunaista riisiä alttarilla palavaan tuleen. Tuli palaa lautasella, jonka ympärillä on kukkia ja hedelmiä. Laulu kuulostaa mantralta ja se jatkuu ja jatkuu. Käymme tervehtimässä sulhasta seremonian jälkeen. Toivotamme onnea ja otamme yhteiskuvan. Annamme pienen lahjakuoren, johon olemme kaikki laittaneet noin 4 euroa aikuista kohti, huomaavainen ele aterian järjestämisestä.

Maailman suloisin sulhanen

Vieraita tulee ja menee. Istumme punaisilla muovituoleilla, otamme selfieitä ja kuvia seremoniasta. Miehet karkaavat ulkoilemaan. Me naiset jäämme saliin ja menemme jonottamaan paikkaa päivälliselle. Ruoka valmistetaan tilan perällä avotulella, sieltä se kirvelevä savu tulee. Miehet löytyvät, saamme paikat ja pesemme kädet yhteisen hanan alla. Saamme eteemme muovista tehdyt banaaninlehdet, joille ruoka tarjoillaan. Kuusi – seitsemän miestä kiertää salia ja kyselee -rice? -banana? -spinach? -beans? -lentils? -bread? -chili? -pickles? -tomato? Aina nyökkäyksen saatuaan, mies lätkäisee kauhallisen. Ruokailuväline roikkuu oikeassa olkapäässä. Ihanaa ja maukasta ruokaa, maistan kaikkea, pidän kaikesta. Nuppu syö valtavan määrän vahapapuja, tomaattikastiketta ja riisiä, isi herättää hämmästystä chilinsyöntikyvyllään. Jopa intialainen työkaveri kertoo, ettei hän vaan tuohon pystyisi! Ruokailun yhteydessä juomme pari lasillista raikkaan makuista vettä. Jälkeenpäin oikean käden pesuhetkellä tajuan sen olleen keittämätöntä hanavettä. Kauhistus. Yö menee jännityksessä, mutta ihme ja kumma vatsamme ovat karaistuneet ja emme saa mitään vaivoja. Mahtava ilta, hauska elämys! Poistumme paikalta kun paikallinen bändi on soitellut tovin ja laulajat ovat vaihtuneet useaan kertaan. Kitaristi soitti ensimmäiseksi pätkän Smoke on the Waterista, mutta sitten laji muuttui mauritiuslaiseksi melankoliaksi. Tämä kokemus ei unohdu!

Kahdensadan vieraan ruuat valmistetaan tässä

Arki on alkanut

Viikko töitä takana. Aikatauluissa on muutaman viikon ajan säätämistä, ennen kuin Nupun talviloma päättyy ja koulu alkaa. Millainen on arkipäivä Tasasen perheessä Mauritiuksella?

Aamulla kello soi 6:30, aurinko on juuri noussut. Ikkunat auki, lämmin läpiveto asuntoon, kahvivesi kiehumaan ja muutama aamuvenyttely. Joinakin aamuina Dodo ensin sauvakävelee hiekkarannalla puoli tuntia ja sen jälkeen on isin vuoro mennä juoksulenkille ja pikauinnille. Aamiainen valmiiksi, kuppi kahvia viereen ja tietokoneen avaus. Töiden aloitus 7:00. Etätyö tuppaa olemaan hyvin intensiivistä. Pitää seurata kelloa ja nousta jaloittelemaan tunnin välein, valmistaa toinen kupillinen kahvia. Sähköposteja, kirjoittamista, tiedon etsimistä ja pähkäilyä.

Työpäivä päättyy ja myöhäisen lounaan valmistaminen alkaa. Usein lounaaksi on eilistä. Eilinen on tyypillisesti pastaa, coleslaw-salaattia, riisiä ja kasviksia intialaisittain tai papukeittoa ja leipää. Jälkiruoaksi jäskipuikko, omena tai itseleivottua mokkapalaa. Sitten suunnitellaan päivällinen, kauppalista kirjoitetaan ja ryhdytään muihin hommiin. Mukavana päivänä ja hyvällä säällä mennään myöhäiselle iltapäiväuinnille tai altaalle. Jos on kova tuuli tai liian viileää, askarrellaan, silitetään pyykkejä ja siivotaan. Välillä luetaan kirjaa. Kahtena päivänä viikossa on koulutehtävien aika, puoli tuntia Aapisen parissa sujuu mukavasti, siinä ajassa ehtii paneutua yhteen kirjaimeen kerrallaan. Kun isi tulee töistä, mennään autolla kauppakeskukseen isoille ostoksille, jollei ole sitten ehditty jo käymään lähi-Sparissa pikkuostoksilla.

Kun tullaan marketista, on jo pimeää, aurinko laskee kello 6. Ruuat asetellaan paikoilleen ja päivällisen valmistus alkaa. Ruokana on usein samaa. Täällä jopa kalapuikot piristävät riisiin pohjautuvaa ruokavaliota. Pilahvi, paella, briani ja sushikulho osuvat listalle tiheään. Joskus paistetaan perunaa valkosipulissa ja lammasta. Kasviksia pääosin, kalaa kerran viikossa, lammasta kahdesti kuussa. Ruuan päälle on tiskivuoro. Dodo soittelee puheluita ja viestittelee kotiin WhatsAppilla. Vähän ehditään pelata Monopolia, Tikkiä tai Dominoa kunnes on iltapesun aika. Vuoropäivinä Dodo ja isi lukevat Nupun iltasadun, vapaavuorolaisen velvollisuus on muistaa herättää satuun nukahtanut aikuinen kömpimään omaan sänkyyn. Yhdeksältä nukuttaa jo mainiosti, onhan pimeää ollut jo yli kolme tuntia.

Kotimatka marketista kello kuusi

Loma loppuu

Tänään on tämän kesän/talven viimeinen lomapäivä. Elämäni eriskummallisin kesäloma. Yli kaksi kuukautta lomaa, josta vain yksi yhteinen lomapäivä aviomieheni kanssa, isi on ollut kokoajan töissä. Ensin kotona Suomessa kiireiset viikot, lähdön valmistelu siivouksineen ja isosiskon ylioppilasjuhlien valmistelu. Sitten täydellisen ihanat juhlat, ylioppilaan toiveiden mukaiset vegaaniset tarjoilut, rääppiäispäivä, siivoamista, pakkauspäivä ja aamulento Mauritiukselle.

Aikamoinen loikka koko perheeltä, kylmästä lämpimään!

Täällä ensihetket menivät ihmettelyyn, lähdemmekö sittenkin paluukyydillä Tukholmaan. Parin viikon pähkäilyn jälkeen päätimme jäädä tänne. Sen jälkeen oleskeluluvan hankkimista, auton etsimistä, koulun etsimistä, kodin etsimistä ja pari kierrosta turistina. Viikonloppuna suoritimme viimeisen rastin, kävimme School Shopissa hankkimassa koulunsa aloittajalle listan mukaiset tarvikkeet, vaatteet ja kengät. Nyt voin huomenna hyvillä mielin aloittaa puolipäivätyöni!

Koulutytön univormu ja muut vermeet

Mitä muuta olemme ehtineet tehdä? Mikä teki lomasta loman eikä pelkkää puurtamista? Olemme askarrelleet, rakentaneet pahvista nukkekotia, tehneet munakennokukkia, värittäneet, tehneet origameja, eläimiä hamahelmistä, keränneet kukkia, istuttaneet tomaatin ja basilikan siemeniä. Minä olen lukenut neljätoista kirjaa. Suurin osa suomalaisia naiskirjailijoita. Olen kävellyt rannalla. Olemme keränneet aarteita rannalta, uineet ja snorklanneet. Olen nähnyt kauniita kaloja meressä. Olen matkustanut rämisevällä intialaistekoisella bussilla. Olen jutellut ystävien kanssa, olemme tavanneet isin työkavereita muutaman kerran. Olemme ihmetelleet miten Nuppu kasvaa ja kehittyy hirmuista vauhtia. Ikimuistoinen loma!

Dodo aamukävelyllään - Bonjour - kaikille moikkaillaan

Oleskelulupa ja kaikki se vaiva

Nyt tuli pitkä juttu, mutta niin oli pitkä prosessikin...

Moni ihmettelee expatien keskustelupalstoilla miten voisi päästä Mauritiukselle asumaan pidemmäksi aikaa. Paratiisi houkuttelee monia, varsinkin Etelä-Afrikasta haluttaisiin muuttaa tänne pienelle saarelle turvaan ja asumaan. Ihmeellistä kyllä, tänne pääse helpoiten rahalla. Kun tallettaa joka vuosi paikalliseen pankkiin 40 000 dollaria, saa muuttaa maahan vaikka eläkeläiseksi. Miten tuo homma käytännössä hoidetaan, on täysin hämärän peitossa. Meidän tavallinen työperäinen oleskelulupaprosessimme on ollut niin monivaiheinen, etten osaa edes kuvitella mitä tuo rahalla maahan tulo oikein vaatiikaan.  

Ensin tietysti on saatu paikallinen työpaikka Mauritiukselta ja saavuttu paikan päälle kansainväliselle lentokentälle. Jätän selostamatta nyt mitä kaikkea se pitää sisällään, meillä isi vastasi tästä osuudesta. Lentokentällä saa maahan tullessa 30 päivän viisumin. Jos osaa selittää, että aion hakea oleskelulupaa ja mukana on todistus työpaikan olemassaolosta, voi saada 60 päivän viisumin, jos tullimies niin harkitsee. Viisumin voimassaolon aikana pitää vikkelästi yrittää saada lupaprosessi hoidettua, mutta kiire siinä tulee. Mikäli viisumi ehtii umpeutua, voi käydä anomassa lisäaikaa, en tiedä saako sitä ja missä anominen suoritetaan ja miten. Toinen vaihtoehto on ostaa meno-paluu lennot lähimpään ulkomaiseen kohteeseen Réunionille, jolloin saa 30 päivää lisää viisumia. En muista kuulinko, että poissa pitää olla kuitenkin useampi päivä, joten kuluja turistimatkasta varmasti syntyy.

Sitten on mentävä hankkimaan lääkärintodistus terveydentilasta, oli kyseessä työlupa tai oleskelulupa. Sopivat klinikat on lueteltu jossain, me menemme lähimpään ja kysymme, hoituuko homma täällä? Kyllä hoituu, maksu 125 euroa. Sisältää kaiken, lääkärin vastaanotto, lausunto ja laboratorio. Ensin otetaan verikokeet, keuhkoröntgen ja pari pientä purkillista, joihin pitää lirauttaa ja yllättäen myös tiristää pieni palapaisti. Paikallinen laboratoriovirkailija nimittäin puhui hyvin hiljaa kuiskaten. Hämillisenä hän pyysi tekemään stew tähän pieneen purkkiin. Myöhemmin selvisi, että hän äänsi sanan stool erikoisesti. Homma hoidetaan kohteliaasti nyökkäilleen, verikoe hirvittää jonkin verran, en näe, että hoitaja olisi avannut neulapakettia, vaan julman paksu neula oli ruiskussa valmiina. Vanhanaikaiseen tapaan hän imee ison ruiskullisen verta vikkelästi ja jakaa sen pariin pienenpään koeputkeen. Sitten painetaan. Röntgenkuvaa ottamaan tarvitaan neljä henkilöä minun lisäkseni. Päälle puetaan nurinpäin paita ja sitten nojailen levyyn, väki poistuu ulos ja kuva räpsäistään. Hauskaa on se, että kun sanon ulos, se on oikeasti ulos. Kaikki toimenpidehuoneet aukeavat suoraan parkkipaikalle ja klinikan käytävä on ulkotilaa. Maksun jälkeen klinikalta luvataan soittaa, kun tulokset ovat valmiit ja lääkäriä voi tulla tapaamaan. Ehkä jo huomenna.

Kolmen päivän päästä puhelin soi ja puolen tunnin päästä olen jo vastaanotolla. Lääkäri on pitkä ja komea intialaisen nimen omaava nuorukainen, joka ei kohteliaisuussyistä katso minua 50 vuotiasta rouvaa lainkaan silmiin. Keskustelu on varsin omalaatuista, kun lääkäri katselee seinää. Hän käy läpi laboratoriotulokset, ei hepatiitti-B:tä, hi-virusta, sisäloisia eikä muutakaan huomautettavaa. Kerrataan käyttämäni lääkkeen nimi ja sitten saan todistuksen, olen tarpeeksi terve muuttamaan Mauritiukselle.

Nuppu on alle 12-vuotias, joten laboratoriokokeita ei vaadita. Hänen vastaanotollaan on ranskalainen naislääkäri, mikä on Nupulle helpotus. Näytämme listan Nupulle annetuista rokotuksista, saimme todistuksen Suomesta terveysasemalta mukaan. Lääkäri katsoo ihoa, kuuntelee stetoskoopilla, katsoo kurkkuun ja kyselee meiltä vanhemmilta, onko huolia, kastelua tai muuta. Ei ole, joten todistus käteen ja kassalle.

Seuraava vaihe on passikuvien ottaminen. Pyörimme aikamme Curepipessä ja löydämme vain kiinanlaisen kolmen sukupolven pitämän sekatavarakaupan, jonka pimeässä takahuoneessa on ryppyinen lakana seinällä ja sininen valo. Voiko meidän suloisesta Nupusta saada enää valjumpaa kuvaa missään? No tällä mennään. Myöhemmin huomaamme, että asiallisia passivalokuvaamoja on Port Louisin oikeustalon ympäristössä vaikka kuinka monta, täällä se kuva olisi pitänyt ottaa. Luonnollista, sillä täällä ne passi- ja lupavirastot sijaitsevat.

Kaikki paperit pitää skannata ja myös kopioida paperille. Syntymätodistus, vihkitodistus, todistus siitä, että me olemme Nupun isä ja äiti. Olen tilannut Suomesta maistraatista kolme erillistä todistusta, vaikka Suomessa nämä asiat selviävät yhdestä ja samasta paperista. Täällä ihmetellään kovasti, ettei meillä ole syntymätodistusta. Mistä me sitten tiedämme, keitä me olemme? Skannatut paperit liitetään netissä tehtävään sähköiseen hakemukseen, joka pitää tehdä ennen virastoon menoa. Isin työnantaja maksoi hänen lupamaksunsa. Kun isi sai työlupansa, sen jälkeen hän sai vasta avata pankkitilin Mauritukselle paikalliseen pankkiin. (Pankkitilin avaamiseen pitää varata koko päivä, jopa kaksi.) Meillä on onneksi jo pankkitili maassa ja voimme nyt maksaa Dodon ja Nupun lupamaksun pankin tiskillä ja saada maksusta kuitin. Kuitti tarvitaan lupavirastoon mukaan. Yksi oleskelulupakäsittely maksaa 5000 rupiaa eli saman kuin lääkärissäkäynti 125 euroa.

Enää pari korttelia virastoon

Nettihakemuksen jälkeen plaraamme nippua, jokaisesta paperista pitää olla alkuperäinen ja kopio varmasti mukana. Myös laboratorion kokeiden jokaisesta erillisestä tuloksesta on oltava omansa paperi mukana. Isillä oli ensimmäisellä hakukerralla vain lääkärinlausunto ja niinpä hän sai tulla virastoon vielä toistamiseen laboratoriolappujen kanssa. Tästä viisastuneena tarkistamme paperit moneen kertaan. Sitten aamutuimaan ylös ja ennen kahdeksaa ajamaan kohti Port Louisia. Olemme paikalla viraston lupakäsittelyhuoneessa 20 yli 9 ja onnenpotku, olemme ensimmäiset, vaikka myöhästyimme 20 minuuttia. Pääsemme suoraan ystävällisen miehen pöydän ääreen asiaa hoitamaan. Isin alkuperäisestä työluvasta ei ole kopiota mukana, onneksi itse lupa on. Ehdin jo huolestua, joudummeko lähteä hakemaan kopiota talon ulkopuolelta, mutta onneksi virkailija on niin kiltti, että hän käyttää kopiokonettaan kahden metrin päässä ja ottaa kopion meille. Mikä helpotus! Peräämme on tullut heti kolmen pariskunnan jono, ja se tietäisi ainakin puolentoistatunnin jonotusta. Käymme läpi kaikki paperit, virkailija vertaa alkuperäisiä kopioihin ja tarkistaa leimat passeista. Annamme neljät valokuvat, allekirjoitamme ja saamme kuitin hakemuksesta. Kuitilla saamme hakea päätökset 10-15 päivän kuluttua. Meitä kehotetaan soittamaan ennen noutoa. Menipä helposti! Nyt syömään ja kaupungille katselemaan paikkoja eli etsimään vessaa (niitä ei oikein ole missään, paitsi Mäkkärissä).

Matkalla lupavirastoon, noudata sääntöjä!

Neljäntenätoista päivänä hakemuksesta soitan kolmen vartin välein annettuun numeroon, mutta joka kerta kuulen nauhoitteen, emme voi nyt vastata, soittakaa myöhemmin uudelleen. Seuraavana aamuna päätämme lähteä hakumatkalle ilman puhelinsoittoa, onhan nyt 15. päivä anomuksesta ja seuraava mahdollinen tilaisuus on vasta viikon kuluttua. Pääsemme tunnin ajon jälkeen hikiseen pääkaupunkiin ja ovessa on lappu: noudot 2 p.m. alkaen. Mitä ihmettä, tämän ystävällinen virkailija unohti kertoa. Pyörimme kolme tuntia kaupungilla ja puhti alkaa hiipua. Sitten uudelleen luukulle, vastassa on sama herra, jolle anomuksemme jätimme. Lupaviraston huone on täynnä paksuja pinoja vaaleansinisiä kansioita sikin sokin. Kaksi virkailijaa penkoo kansiopinoja ja katsoo aina välillä naurettavan pieneen kaappiin, jossa on aakkosjärjestys. Sitten ihmetellään tietokonetta: Computer says no! Oletteko soittaneet meille, kyllä, mutta ette ehtineet vastata. Sitten herrat luovuttavat, hakemuksenne eivät ole valmiita vielä, johtajan allekirjoitukset puuttuvat. He hymyilevät empaattisen oloisena ja toivottavat meidät tervetulleiksi huomenna. Huomenna kello kaksi lupanne ovat valmiit! Jätämme kahvit väliin ja lähdemme ruuhkaliikenteen sekaan. Hiljaisuus kestää ja kestää.

Yllättäen kolmen päivän päästä iltapäivän luento peruuntuu ja pääsemme lähtemään uudelleen lupavirastoon. Puhelimeen ei vastattu edelleenkään, isin työkaveri vahvistaa, ettei soittaminen sinne oikein onnistu. Reippain mielin uuteen yritykseen. Löydämme helposti vapaan parkkipaikan, jotkut ovat jo lähteneet töistä koska on perjantai-iltapäivä. Lupahuoneessa on jonoa ulos asti, mutta jonosta otetaan uusia hakijoita jatkuvasti käsittelyyn ja ihmiset odottavat laumana omaa korttiaan. Kolme virkailijaa palvelee. Jo kymmenen minuutin kuluttua isi kutsutaan tiskille ja hän saa allekirjoittaa todella suureen kirjaan. Me olemme huollettavina sivupenkillä, isi on luvan omistaja ja me olemme hänen riippuvaisiaan, dependents. Muovitetut kortit näyttävät varsin leluilta, eivätkä mahdu pankkikorttitaskuun, tietenkään. Alkuperäisessä luvassa on Dodon ja Nupun kuvat saman paperin yläreunassa. Tämä paperi on hyvin tärkeää säilyttää, sillä se on esitettävä maasta poistuttaessa. Kolmen vuoden lupa oleskella Maurituksella on nyt plakkarissa! Nyt sinne lattelle ja muffinssille juhlan kunniaksi!

Jihuu, nyt ne ovat valmiit!