Torstai-illan kuulumiset

Suomessa on satanut lunta, etelärannikolla jopa 15 cm ja on vasta lokakuun loppu. Rakeita satoi moneen otteeseen, kun teimme lähtöä. Ihan vähän aikaa sitten. Vapun alla satoi räntää, muista kuinka pyöräilin vastatuuleen rillit ummessa. Ja tässä välissä oli kesä, niin lyhyt ja kuulemma kylmä. Facebook on ollut tänään täynnä lumipäivityksiä, kuvia polkupyöristä ja pihakalusteista lumen alla. Ihmettelen sitä iloa ja valoisuutta, joilla kirjoittajat kertovat lumesta, kukaan ei kiroa kohtaloaan, miten ihmiset jaksavat?

Vuodenaikojen vaihtelut ovat Mauritiuksella lieviä. Talvella oli välillä todella koleaa, mutta, todellakin, lämpötila oli kuitenkin 22 astetta ja keskipäivällä tarkeni olla bikineissä ja uida meressä ilman saunaa. Nyt alkaa olla kohta kesä, virallisesti kesä alkaa ensi keskiviikkona marraskuun 1. päivänä. Lämpötila on ollut muutaman viikon jo 28 -29 aamu kymmenestä ilta kuuteen. Yöllä 24. Välillä odotan milloin alan kyllästyä, kun on aina tätä samaa säätä, ei mitään vaihtelua. Linnut laulavat aivan joka aamu yhtä suurella innolla ja aina yhtä sykähdyttävästi. Aina uusia ja uusia kukkia aloittaa kukkimisen eivätkä entisetkään tunnu lopettavan. Jospa alan väsymään kun aina pitää jaksaa iloita luonnosta ja auringosta ja nauttia kun kerran voi. Ihme kyllä en ole vielä tippaakaan kyllästynyt, vaikken voi vetäytyä peitto korvissa leffoja katselemaan ja pitelemään huonoa keliä, sadetta ja pimeää. Ihan koko ajan en voi kuitenkaan touhottaa, kuumuus väsyttää. Viikonloppuisin olemme sopineet, vain yksi meno per päivä. Jos päätämme mennä rannalle, emme ehdi tehdä viikkosiivousta tai hoitaa isoja kauppaostoksia samana päivänä. Eikä rantapäivän jälkeen mitään todellakaan edes jaksa tehdä, uv indeksi on 11 ja vaikka olisimme koko ajan puitten alla varjossa, aurinkoa ehtii saada yllin kyllin.

Sosiaalisia huippuhetkiä

Olemme pitäneet kaksi arki-illan illallistapaamista ystäväperheen kanssa. Eräänä torstaina saimme kutsun lammascurrylle belgialais-etelä-afrikkalaisen ystäväperheen luokse. Oli hauskaa tutustua kokkaamisen helppouteen heidän tapaansa, curry for dummies-sekoituksella maustettu lammas oli haudutettu sähköllä toimivassa haudutuspadassa. Erinomaista! Jälkiruuaksi oli hyvin tiivistä tummaa kakkua, joka toi mieleen saaristolaisleivän. Kutsuimme heidät vastaillalliselle muutamaa viikkoa myöhemmin. Valmistin ruuaksi kahta paellaa uunissa, molemmissa oli paljon kasviksia, toisessa vuoassa oli hieman salamityyppistä makkaraa ja kanaa, toisessa lisukkeena oli vähän rapuja ja kalaa. Päälle aiolia ja sitruunaa. Jälkiruuaksi omenapiirakkaa, koska kotimaassa syömme omenaherkkuja syksyisin. Mukavia iltoja molemmat!

Tuttavaperheen hoitokoirat lepäilevät sohvalla rankan leikin jälkeen

Toinen kotimaa-aiheinen juhla tuli yllättäen ja tartuimme tilaisuuteen, kun se oli kerran mahdollista. Kutsuimme alun perin meille tupaantuliaisiin ja pool partyyn isin yliopiston työkavereita ja muutamia muita tuttavia. Suunnilleen saman joukon, jolla olimme häissä elokuussa. Kymmenen ihmistä kutsuttiin ja yllättäen kaikki tulivat paikalle vaikka ajankohtaa jouduttiin rukkaamaan kahden matkan ja yhden väitösjuhlan takia. Muutama päivä ennen juhlaa keksimme, että pidämmekin Suomi100 -juhlat. Joka tapauksessa olimme valmistamassa suomalaista ruokaa. Askartelimme vain pari suomenlippuviiriä ja ostimme sata kynttilää kakkuun. Ei sentään, ostin ykkös- ja kaksi nollakynttilää! Isi suunnitteli soittavansa spotifysta Porilaisten marssin tai Finlandian, mutta se jotenkin unohtui päivän mittaan.

Juhlavieraat olivat kotoisin Mauritukselta, Pakistanista, Intiasta, Malesiasta, Englannista, Hollannista ja Saksasta. Tarjosimme samaa ruokaa kuin Suomessa kesällä, kasvisfolionyyttejä ja lammasmakkaraa grillattuna, coleslawta ja valkosipulipatonkia. Kakku oli mauritialaisella ananaksella päällystetty jugurttikakku, raikas ja herkullinen. Yksi vieraista toi itse leipomansa suklaakakun, joten juhla-ateria oli varsin ihana.

Entäpä se pool-osuus? Vain yksi ahkera uimari jaksoi polskia melkein koko juhlan ajan, oma pikku-Nuppumme. Aikuiset olivat niin tylsiä, etteivät uineet. Kun ilta pimeni, sytytin Diwalia varten maalatut lamput ja yksi vieraista soitti kitaraa ja huuliharppua ja lauloi. Synttärit on nyt juhlittu!

Pienet lyhdyt maalattiin Diwalia varten

Virkistävä viikko

Pitkään odotettu valasretki toteutui vihdoin ja onnistui yli odotusten. Sää oli mieto ja aurinko paistoi. Tuuli vähän, muttei liikaa. Ajoimme rantaan Black Riverin poliisiaseman ohi kapealle kujalle, jossa matkanjärjestäjän liivirekki oli maamerkkinä. Onneksi olimme palanneet hakemaan oleskelulupakorttimme kotoa, saimme retken residents-hintaan, reissu kolmelta maksoi reilut 4000 rupiaa eli sata euroa. Turistihinta oli noin 1500 rs enemmän eli euroissa vajaa neljäkymppiä. Yksi tuttava sanoi tätä valitsemaani eettisesti toimivaa yritystä kalliiksi, mutta kun kyselin tarkemmin, heidän tuttunsa veneellä järjestetty retki oli sittenkin tullut kalliimmaksi!

Merellä saaren eteläpuolella leijalautaillaan

Aamu alkoi kahvilla ja croissantilla ennen lähtöä. Seurueeseen kuului 10 aikuista ja meidän Nuppumme sekä kaksi miehistön jäsentä. Vene kulki hurjaa vauhtia ja posket täristen etenimme merelle Le Mornen vuoren ohitse, veden alaisen rotkon vierestä Mauritiuksen eteläpuolelle. Mainingit olivat ulkomerellä jo tosi suuria ja läheltä ajanut kalastusvene katosi aina mainingin pohjaan ja nousi hetken perästä näkyviin. Näimme matkalla leijalautailijoita päätähuimaavissa oloissa lentämässä ja surffaamassa aalloilla. Sain heistä hienoja kuvia ja retki oli upea elämys ilman valaitakin. Veneen oppaat tähyilivät herkeämättä ulkomerelle päin ja vain viiden minuutin odottelun jälkeen näimme vedessä tummia ja turkoosinvaaleita suuri läikkiä. Läikät näkyivät aina kun ryhävalas lepäsi vedessä kyljellään, sen valkoinen vatsa näkyi turkoosina lammikkona meressä. Pian valas sukelsi, näimme häntää pitkän matkaa ja pyrstön. Sitten viereemme tuli kolme valasta, yksin kulkija ja emo ja sen poikanen. Emo ui pitkän matkaa veneemme ja pienokaisensa välissä suojellen aarrettaan. Näimme emoryhävalaan helposti tunnistettavan kuonon nystyröineen. Pari valasta köllötteli kyljellään ja aivan kuin olisivat vilkutelleet meille evillään ja taputtaneet. Retken aikana näimme noin kymmenen valasta. Takaisintulomatkalla näimme lähempänä rantaa poukamassa ryhävalaita, ne sukeltelivat ja tulivat välillä pintaan hengittämään. Me istuimme veneessämme ja söimme meille varattuja kanapatonkeja lounaaksi hiljaisuuden vallassa. Palasimme rantaan etuajassa, sillä olimme nähneet jo kaiken.

Ryhävälas vilkuttaa meille ja sukeltaa syvyyksiin

Maanantaina isi vei meidät Nupun kanssa eläinpuisto Caselaan, joka on hyvin lähellä kotia Tamarinin ja Flic en Flacin puolessa välissä. Isi jatkoi töihin ja me vietimme puistossa koko päivän. Sisäänpääsy sisälsi kaiken viihteen 4D elokuvasta safariajeluun. Vain näköalavuorelle ja köysirataan pääsy olivat lisämaksullisia. Leffateatteri oli heti sisäänkäynnin jälkeen, 3D lasit toimivat hyvin ja penkit tärisivät. Elokuva oli joku hassu avaruusvauhtirata ampumisineen, mutta onneksi se ei kestänyt kymmentä minuuttia kauempaa. Seuraavaksi jäimme leikkipaikalle kiipeilemään ja liukumaan vaijerikeinulla. Mauritiuksen paras rakennettu leikkipaikka kuusivuotiaan mielestä. Kiipeilytelineet olivat niin jykeviä, että aikuisetkin kiipeilivät niissä. Leikkipaikan jälkeen saavutaan viihtyisään puistoon, jossa on kaloja ja lintuja. Pelkkä puisto on jo näkemisen arvoinen ja siellä on oikein rauhoittava tunnelma. Lintutalossa sain Etelä-Afrikan reissulta jo tutun allergiakohtauksen. En ole millekään eläimelle allerginen mutta niin vain sisällä täynnä papukaijoja, sorsia ja mandariiniankkoja vilisevässä lintutalossa saan kaamean paineen otsaan ja nenä alkaa kirvellä, vaikka talo on verkkoseinäinen häkki.

Tämä herra sihisi äkäisesti

Portugalilaiset toivat Indonesiasta tänne makakeja, niitä katselemme seuraavaksi. Samoja apinoita on Mauritiuksella myös vapaana. Osumme sopivasti kääpiövirtahevon ruokailuhetkeen ja näemme kruunukurjen peilaamassa itseään ja söpöjä strutsinpoikasia ja taputtelemme jättikilpikonnia. Eläinpuiston eläimiä pääsee syöttämään. Kilit hyökkäävät tuttipullo kädessä lähestyvän lapsen kimppuun kuin ohjukset. Kolme kiliä yrittää imeä samaa tuttipulloa ja lapset kirkuvat. Nuppu pääsee luokkakaverinsa kanssa syöttämään kirahveille ruohoseosta ja kuivanappuloita kädestä. Syöttämistä varten on rakennettu korkea lava ja lavalla on käsienpesupaikka, paperipyyhkeitä ja roskasäiliö. Kaikki on täydellistä, kirahvitkin kesyyntyvät ja lipovat pitkillä harmailla kielillään lasten käsiä.

Näemme Afrikan ja Aasian leijonia puissa kiipeilemässä, nukkuvan gepardin ja häiriintyneen oloisia hyeenoja. Lopuksi osallistumme safariajelulle. Avobussi rytyyttää puoli tuntia kuoppaisia polkuja ja ylittää välillä ritiläsiltoja ja kulkee sähköllä toimivista porteista. Antiloopit, seeprat ja strutsit ovat omassa aitauksessaan, kaksi sarvikuonoa omassaan. Pikantin säväyksen safarin epäautenttisuuteen tuovat kameleilla ratsastava pariskunta ja pitkä letka mönkijöillä kaasuttelevia kiinalaisturisteja eläinten seassa.

Lounasta söimme eläinpuiston ravintolassa varsin edullisesti upeaa merimaisemaa katsellen. Edessämme kiinalainen rouva ripotteli syönnin ohessa riisiä lautaseltaan varpusparveen ja närppi tilaamaansa hummeria. Eksoottisia elämyksiä koko päivä täynnä!

Kirahvit syövät kädestä - mitä ihmettä?

Viikko huipentui koko päivän vuoriretkeilyyn. Le Pouce eli Peukalo on Mauritiuksen kolmanneksi korkein huippu, 812 m merenpinnasta. Lähdimme jo aamulla liikkeelle ja ajoimme autolla Mokaan, josta reitti vuorelle alkoi. Ylös matkaa oli 2 km ja aikaa kuluisi 2 h 10 min. Ensimmäinen neljännes kulki kivistä rakennettua leveää polkua tai portaikkoa pitkin, joka kulki kokonaan viidakon keskellä. Sen jälkeen kuljettiin hiekkaista ja tuulista rinnettä, jossa kasvoi pensaita ja ruohoa. Välillä pensaikko oli niin korkeaa, että se muodosti tunnelin polun ympärille. Matkan varrella on useita näköalapaikkoja ja aina vain kiivettiin korkeammalle. Korkeimman huipun juurella on inkivääriä kasvava niitty ja keräsimme siinä rohkeutta viimeisen yritykseen, peukku on todellakin pystyssä ja sinne pitäisi koettaa päästä.

Alkumatkalla ylöspäin

Peukku pystyyn, että pääsemme huipulle!

Polku luikerteli kivien yli ja askelmat saattoivat olla lantion korkuisia. Neliveto päälle ja kamera reppuun, niin paljon se alkoi haitata kiipeämistä ja kolista kalliota vasten. Polku jyrkkenee edelleen enkä uskalla enää vilkuilla sivuilleni. Menen ensimmäisenä, Nuppu keskellä ja isi viimeisenä. Hyydymme pystysuoran seinämän puoliväliin. Ajattelen jo, etten enää pääse tästä millään alas. Isi päättää tarkistaa vasemmalle aivan jyrkänteen reunaa kiertävän lenkin ja sieltä pääsee helpommin, alas menoreitti on tiedossa. Jatkamme kiipeämistä ja etsimme sormille sopivia paikkoja, koloja varpaankärjille. En ole ikinä edes purjeveneessä ukkosella ja myrskyssä pelännyt näin paljon. Pääsemme huipulle ja siellä tuulee niin että vaatteet pyörivät päällä. Huipulla on yksi kivi ja polut sen molemmin puolin. Tutisevin polvin nousen kuvaamaan ja kuvattavaksi. Nuppu kyselee eväitä. Niinpä syömme eväät siinä 2 x 5 m huipulla, tuulessa. Muitakin tulee pian paikalle ja alaspäin kiivetessä on ylös tulijoita jo jono. Peffa kalliota viistäen palaamme hitaasti hivutellen takaisin inkivääriniitylle. Helpottunut fiilis, me teimme sen! Ja saimme lapsemme alas ehjänä. En suosittele kenellekään villin pikkulapsen kanssa tätä retkeä. Nuppu on ikäisekseen pitkä, rohkea mutta riittävän varovainen ja hyvin ohjeita noudattava tyttö. Hän oli mallikelpoinen kiipeilykaveri, peukku Nupulle!

Jihuu, mitkä maisemat! Täältä näkyi meri lännessä, pohjoisessa ja idässä. Saari on täältä katsottuna tosi pieni.

Pitää muistaa, että olemme kuitenkin Afrikassa

Tästä on tullut uusi lentävä lause. Isi ja Dodo muistuttelevat toisiaan tästä päivittäin: ”taas unohdettiin, että ollaan kuitenkin Afrikassa”

Meidän talon kohdalla on kadulla töyssy. Ylempänä rinteellä rakennetaan kovasti uusia rivitaloja, joista on aivan upea näköala vuorille, sokeriruokopelloille ja merelle kohti auringonlaskua. Taloja tulee paljon ja liikennettä sinne on paljon. Yleensä rakentajat menevät paikalle toista katua, mutta usein talomme ohi kulkee betoniautoja ja muita katua kovasti kuluttavia autoja. Arvatenkin töyssyn vieressä pihamuurimme on mennyt halki ja katu molemmin puolin töyssyä on kuopilla ja asvaltti on täynnä reikiä. Töyssy on tästä luonnollisesti jyrkentynyt. Viihdytämme itseämme laskemalla kuinka monella pohja kopsahtaa vai raapiiko vain muovinen etumaski katua. Vain joka viides auto onnistuu ajamaan töyssystä ilman kruntsahdusta. Täällä töyssytkin ovat rajumpia, pitää muistaa, että olemme kuitenkin Afrikassa.

Muutama viikko sitten vessan pöntön kansi paukahti hajalle, ihan pikku pirstaleiksi. Vuokraisäntä on kiireinen mies, ja korjauspyyntömme ei oikein saanut vastakaikua. Kyllästyimme odottamaan ja kysyimme, voimmeko hankkia uuden, hänen kustannuksellaan? Yes, please! -oli vastaus. Kolmannen etsintäpäivän kohdalla älysimme, miksi hän ilomielin antoi homman meille, wc on pitkää luksusmallia ja sopivaa istuinrengasta ei tahdo mistään löytyä. Tämän hän varmasti tiesi entuudestaan, onhan hänellä kuusi tällaista pönttöä kolmessa vuokratalossaan. Meillä oli mukana vanha istuinrengas kassissa, johon aina vertasimme ehdokasta. Kotikaupungista ei löytynyt. Ajoimme seuraavaan kaupunkiin, ostimme yhden, tulimme kotiin sovittamaan, ajoimme seuraavana päivänä palauttamaan. Lähdimme kauemmas Ebèneen, seikkailimme googlen neuvomaa yllätysreittiä toista tuntia. Näimme matkalla upean temppelin vuoren rinteessä, torin, yksisuuntaisia katuja ja ruuhkia. Lopulta löysimme rautakaupan, siellä ei ollut sopivaa istuinta, emme päässeet pois, kadulta sai kääntyä vain vasemmalle. Jännittäviä U-käännöksiä tehden pääsimme seuraavaan kauppaan, ei. Menimme tuttuun suureen ostariin Phoenixin Jumboon. Vihdoin tärppäsi. Istuin ja kansi vaikuttivat kohtuullisilta, tutkittiin paketti tarkkaan, ok, otetaan. Iloisena rallatellen puolen tunnin ajo kotiin. Isi ryhtyy asentamaan, paketti rapsahtaa auki, alkaa kuulua sadattelua. Tunnelma synkistyy, kiinnitysruuvit puuttuvat tästä iskemättömästä paketista! Taas unohdimme, että olemme kuitenkin Afrikassa. Paketti pitää aina avata, kaikki osat laskea, silitysrauta pitää laittaa kaupassa seinään ja tarkistaa, että se varmasti lämpenee. Jollei muista toimia näin, saa kärsiä. Kuitti löytyi, teipillä kiinni pakettiin. Paketti autoon ja parin päivän päästä vaihtoreissulle. Reissun jälkeen sovittelua, asentelua jokunen tovi, saadaan sopimaan, vihdoinkin. Hommaan tuhraantui kuusi iltaa ja yksi kokonainen lauantai. Taas pääsi unohtumaan, ettei pöntön kannen vaihtaminen ole kovin helppoa, olemme kuitenkin Afrikassa!

Sadesuihku on kappaleina lattialla, siitä puuttuu osia, metalli on jo haperoa ja putki vuotaa. Tämä projekti on samanlainen, eikä vielä lähelläkään päätöstään. Makailen vuoteessa aamuauringossa ja yritän olla katselematta maalarimestarin kädenjälkeä. Tela ei aina osu joka kohtaan. Me suomalaiset olemme tottuneet niin upeaan asumisen tasoon, että täällä lähes kaikki asiat pistävät silmään. Yritän olla välittämättä siitä, ettei täällä myydä palovaroittimia. Päätän ostaa sellaisen Suomesta. Makuuhuoneemme on toisessa kerroksessa, siellä ei ole parveketta, vain ikkunat kahteen suuntaan. Ikkunoissa on kiinteät oikein kauniit kiehkuraiset kalterit. Joita ei pysty avaamaan hätätilanteessa. Reitti alas on portaita pitkin, siellä nukkuu Nuppu omassa huoneessaan. Ulko-ovet avataan sisäpuolelta avaimella. Jos avain on hukassa, et lähde minnekään. Terassin metallisäleiköt lasketaan alas aina yöksi ja moottoria ohjataan kaukosäätimillä, jotka ovat vakiopaikallaan eräässä kapissa. Jos ovat. Meillä on kaasuliesi, liekki palaa kun kokataan. Kaasupullo on onneksi ulkona eikä alakaapissa kuten edellisessä asunnossamme. Aargh, alkaa hengästyttää.

Päätän, että elämä on leppoisaa ja ei kannata niuhottaa. Jos alkaa niuhottaa, ei sille loppua näy. Keskityn enemmän kivoihin juttuihin, aurinko paistaa, meri kohisee ja silmää hivelee vuoren rinne. Muistan, että olen kuitenkin Afrikassa.

Tämä tie vie googlemapsin mukaan rautakauppaan