Virkistävä viikko

Pitkään odotettu valasretki toteutui vihdoin ja onnistui yli odotusten. Sää oli mieto ja aurinko paistoi. Tuuli vähän, muttei liikaa. Ajoimme rantaan Black Riverin poliisiaseman ohi kapealle kujalle, jossa matkanjärjestäjän liivirekki oli maamerkkinä. Onneksi olimme palanneet hakemaan oleskelulupakorttimme kotoa, saimme retken residents-hintaan, reissu kolmelta maksoi reilut 4000 rupiaa eli sata euroa. Turistihinta oli noin 1500 rs enemmän eli euroissa vajaa neljäkymppiä. Yksi tuttava sanoi tätä valitsemaani eettisesti toimivaa yritystä kalliiksi, mutta kun kyselin tarkemmin, heidän tuttunsa veneellä järjestetty retki oli sittenkin tullut kalliimmaksi!

Merellä saaren eteläpuolella leijalautaillaan

Aamu alkoi kahvilla ja croissantilla ennen lähtöä. Seurueeseen kuului 10 aikuista ja meidän Nuppumme sekä kaksi miehistön jäsentä. Vene kulki hurjaa vauhtia ja posket täristen etenimme merelle Le Mornen vuoren ohitse, veden alaisen rotkon vierestä Mauritiuksen eteläpuolelle. Mainingit olivat ulkomerellä jo tosi suuria ja läheltä ajanut kalastusvene katosi aina mainingin pohjaan ja nousi hetken perästä näkyviin. Näimme matkalla leijalautailijoita päätähuimaavissa oloissa lentämässä ja surffaamassa aalloilla. Sain heistä hienoja kuvia ja retki oli upea elämys ilman valaitakin. Veneen oppaat tähyilivät herkeämättä ulkomerelle päin ja vain viiden minuutin odottelun jälkeen näimme vedessä tummia ja turkoosinvaaleita suuri läikkiä. Läikät näkyivät aina kun ryhävalas lepäsi vedessä kyljellään, sen valkoinen vatsa näkyi turkoosina lammikkona meressä. Pian valas sukelsi, näimme häntää pitkän matkaa ja pyrstön. Sitten viereemme tuli kolme valasta, yksin kulkija ja emo ja sen poikanen. Emo ui pitkän matkaa veneemme ja pienokaisensa välissä suojellen aarrettaan. Näimme emoryhävalaan helposti tunnistettavan kuonon nystyröineen. Pari valasta köllötteli kyljellään ja aivan kuin olisivat vilkutelleet meille evillään ja taputtaneet. Retken aikana näimme noin kymmenen valasta. Takaisintulomatkalla näimme lähempänä rantaa poukamassa ryhävalaita, ne sukeltelivat ja tulivat välillä pintaan hengittämään. Me istuimme veneessämme ja söimme meille varattuja kanapatonkeja lounaaksi hiljaisuuden vallassa. Palasimme rantaan etuajassa, sillä olimme nähneet jo kaiken.

Ryhävälas vilkuttaa meille ja sukeltaa syvyyksiin

Maanantaina isi vei meidät Nupun kanssa eläinpuisto Caselaan, joka on hyvin lähellä kotia Tamarinin ja Flic en Flacin puolessa välissä. Isi jatkoi töihin ja me vietimme puistossa koko päivän. Sisäänpääsy sisälsi kaiken viihteen 4D elokuvasta safariajeluun. Vain näköalavuorelle ja köysirataan pääsy olivat lisämaksullisia. Leffateatteri oli heti sisäänkäynnin jälkeen, 3D lasit toimivat hyvin ja penkit tärisivät. Elokuva oli joku hassu avaruusvauhtirata ampumisineen, mutta onneksi se ei kestänyt kymmentä minuuttia kauempaa. Seuraavaksi jäimme leikkipaikalle kiipeilemään ja liukumaan vaijerikeinulla. Mauritiuksen paras rakennettu leikkipaikka kuusivuotiaan mielestä. Kiipeilytelineet olivat niin jykeviä, että aikuisetkin kiipeilivät niissä. Leikkipaikan jälkeen saavutaan viihtyisään puistoon, jossa on kaloja ja lintuja. Pelkkä puisto on jo näkemisen arvoinen ja siellä on oikein rauhoittava tunnelma. Lintutalossa sain Etelä-Afrikan reissulta jo tutun allergiakohtauksen. En ole millekään eläimelle allerginen mutta niin vain sisällä täynnä papukaijoja, sorsia ja mandariiniankkoja vilisevässä lintutalossa saan kaamean paineen otsaan ja nenä alkaa kirvellä, vaikka talo on verkkoseinäinen häkki.

Tämä herra sihisi äkäisesti

Portugalilaiset toivat Indonesiasta tänne makakeja, niitä katselemme seuraavaksi. Samoja apinoita on Mauritiuksella myös vapaana. Osumme sopivasti kääpiövirtahevon ruokailuhetkeen ja näemme kruunukurjen peilaamassa itseään ja söpöjä strutsinpoikasia ja taputtelemme jättikilpikonnia. Eläinpuiston eläimiä pääsee syöttämään. Kilit hyökkäävät tuttipullo kädessä lähestyvän lapsen kimppuun kuin ohjukset. Kolme kiliä yrittää imeä samaa tuttipulloa ja lapset kirkuvat. Nuppu pääsee luokkakaverinsa kanssa syöttämään kirahveille ruohoseosta ja kuivanappuloita kädestä. Syöttämistä varten on rakennettu korkea lava ja lavalla on käsienpesupaikka, paperipyyhkeitä ja roskasäiliö. Kaikki on täydellistä, kirahvitkin kesyyntyvät ja lipovat pitkillä harmailla kielillään lasten käsiä.

Näemme Afrikan ja Aasian leijonia puissa kiipeilemässä, nukkuvan gepardin ja häiriintyneen oloisia hyeenoja. Lopuksi osallistumme safariajelulle. Avobussi rytyyttää puoli tuntia kuoppaisia polkuja ja ylittää välillä ritiläsiltoja ja kulkee sähköllä toimivista porteista. Antiloopit, seeprat ja strutsit ovat omassa aitauksessaan, kaksi sarvikuonoa omassaan. Pikantin säväyksen safarin epäautenttisuuteen tuovat kameleilla ratsastava pariskunta ja pitkä letka mönkijöillä kaasuttelevia kiinalaisturisteja eläinten seassa.

Lounasta söimme eläinpuiston ravintolassa varsin edullisesti upeaa merimaisemaa katsellen. Edessämme kiinalainen rouva ripotteli syönnin ohessa riisiä lautaseltaan varpusparveen ja närppi tilaamaansa hummeria. Eksoottisia elämyksiä koko päivä täynnä!

Kirahvit syövät kädestä - mitä ihmettä?

Viikko huipentui koko päivän vuoriretkeilyyn. Le Pouce eli Peukalo on Mauritiuksen kolmanneksi korkein huippu, 812 m merenpinnasta. Lähdimme jo aamulla liikkeelle ja ajoimme autolla Mokaan, josta reitti vuorelle alkoi. Ylös matkaa oli 2 km ja aikaa kuluisi 2 h 10 min. Ensimmäinen neljännes kulki kivistä rakennettua leveää polkua tai portaikkoa pitkin, joka kulki kokonaan viidakon keskellä. Sen jälkeen kuljettiin hiekkaista ja tuulista rinnettä, jossa kasvoi pensaita ja ruohoa. Välillä pensaikko oli niin korkeaa, että se muodosti tunnelin polun ympärille. Matkan varrella on useita näköalapaikkoja ja aina vain kiivettiin korkeammalle. Korkeimman huipun juurella on inkivääriä kasvava niitty ja keräsimme siinä rohkeutta viimeisen yritykseen, peukku on todellakin pystyssä ja sinne pitäisi koettaa päästä.

Alkumatkalla ylöspäin

Peukku pystyyn, että pääsemme huipulle!

Polku luikerteli kivien yli ja askelmat saattoivat olla lantion korkuisia. Neliveto päälle ja kamera reppuun, niin paljon se alkoi haitata kiipeämistä ja kolista kalliota vasten. Polku jyrkkenee edelleen enkä uskalla enää vilkuilla sivuilleni. Menen ensimmäisenä, Nuppu keskellä ja isi viimeisenä. Hyydymme pystysuoran seinämän puoliväliin. Ajattelen jo, etten enää pääse tästä millään alas. Isi päättää tarkistaa vasemmalle aivan jyrkänteen reunaa kiertävän lenkin ja sieltä pääsee helpommin, alas menoreitti on tiedossa. Jatkamme kiipeämistä ja etsimme sormille sopivia paikkoja, koloja varpaankärjille. En ole ikinä edes purjeveneessä ukkosella ja myrskyssä pelännyt näin paljon. Pääsemme huipulle ja siellä tuulee niin että vaatteet pyörivät päällä. Huipulla on yksi kivi ja polut sen molemmin puolin. Tutisevin polvin nousen kuvaamaan ja kuvattavaksi. Nuppu kyselee eväitä. Niinpä syömme eväät siinä 2 x 5 m huipulla, tuulessa. Muitakin tulee pian paikalle ja alaspäin kiivetessä on ylös tulijoita jo jono. Peffa kalliota viistäen palaamme hitaasti hivutellen takaisin inkivääriniitylle. Helpottunut fiilis, me teimme sen! Ja saimme lapsemme alas ehjänä. En suosittele kenellekään villin pikkulapsen kanssa tätä retkeä. Nuppu on ikäisekseen pitkä, rohkea mutta riittävän varovainen ja hyvin ohjeita noudattava tyttö. Hän oli mallikelpoinen kiipeilykaveri, peukku Nupulle!

Jihuu, mitkä maisemat! Täältä näkyi meri lännessä, pohjoisessa ja idässä. Saari on täältä katsottuna tosi pieni.