Loma loppuu

Tänään on tämän kesän/talven viimeinen lomapäivä. Elämäni eriskummallisin kesäloma. Yli kaksi kuukautta lomaa, josta vain yksi yhteinen lomapäivä aviomieheni kanssa, isi on ollut kokoajan töissä. Ensin kotona Suomessa kiireiset viikot, lähdön valmistelu siivouksineen ja isosiskon ylioppilasjuhlien valmistelu. Sitten täydellisen ihanat juhlat, ylioppilaan toiveiden mukaiset vegaaniset tarjoilut, rääppiäispäivä, siivoamista, pakkauspäivä ja aamulento Mauritiukselle.

Aikamoinen loikka koko perheeltä, kylmästä lämpimään!

Täällä ensihetket menivät ihmettelyyn, lähdemmekö sittenkin paluukyydillä Tukholmaan. Parin viikon pähkäilyn jälkeen päätimme jäädä tänne. Sen jälkeen oleskeluluvan hankkimista, auton etsimistä, koulun etsimistä, kodin etsimistä ja pari kierrosta turistina. Viikonloppuna suoritimme viimeisen rastin, kävimme School Shopissa hankkimassa koulunsa aloittajalle listan mukaiset tarvikkeet, vaatteet ja kengät. Nyt voin huomenna hyvillä mielin aloittaa puolipäivätyöni!

Koulutytön univormu ja muut vermeet

Mitä muuta olemme ehtineet tehdä? Mikä teki lomasta loman eikä pelkkää puurtamista? Olemme askarrelleet, rakentaneet pahvista nukkekotia, tehneet munakennokukkia, värittäneet, tehneet origameja, eläimiä hamahelmistä, keränneet kukkia, istuttaneet tomaatin ja basilikan siemeniä. Minä olen lukenut neljätoista kirjaa. Suurin osa suomalaisia naiskirjailijoita. Olen kävellyt rannalla. Olemme keränneet aarteita rannalta, uineet ja snorklanneet. Olen nähnyt kauniita kaloja meressä. Olen matkustanut rämisevällä intialaistekoisella bussilla. Olen jutellut ystävien kanssa, olemme tavanneet isin työkavereita muutaman kerran. Olemme ihmetelleet miten Nuppu kasvaa ja kehittyy hirmuista vauhtia. Ikimuistoinen loma!

Dodo aamukävelyllään - Bonjour - kaikille moikkaillaan

Oleskelulupa ja kaikki se vaiva

Nyt tuli pitkä juttu, mutta niin oli pitkä prosessikin...

Moni ihmettelee expatien keskustelupalstoilla miten voisi päästä Mauritiukselle asumaan pidemmäksi aikaa. Paratiisi houkuttelee monia, varsinkin Etelä-Afrikasta haluttaisiin muuttaa tänne pienelle saarelle turvaan ja asumaan. Ihmeellistä kyllä, tänne pääse helpoiten rahalla. Kun tallettaa joka vuosi paikalliseen pankkiin 40 000 dollaria, saa muuttaa maahan vaikka eläkeläiseksi. Miten tuo homma käytännössä hoidetaan, on täysin hämärän peitossa. Meidän tavallinen työperäinen oleskelulupaprosessimme on ollut niin monivaiheinen, etten osaa edes kuvitella mitä tuo rahalla maahan tulo oikein vaatiikaan.  

Ensin tietysti on saatu paikallinen työpaikka Mauritiukselta ja saavuttu paikan päälle kansainväliselle lentokentälle. Jätän selostamatta nyt mitä kaikkea se pitää sisällään, meillä isi vastasi tästä osuudesta. Lentokentällä saa maahan tullessa 30 päivän viisumin. Jos osaa selittää, että aion hakea oleskelulupaa ja mukana on todistus työpaikan olemassaolosta, voi saada 60 päivän viisumin, jos tullimies niin harkitsee. Viisumin voimassaolon aikana pitää vikkelästi yrittää saada lupaprosessi hoidettua, mutta kiire siinä tulee. Mikäli viisumi ehtii umpeutua, voi käydä anomassa lisäaikaa, en tiedä saako sitä ja missä anominen suoritetaan ja miten. Toinen vaihtoehto on ostaa meno-paluu lennot lähimpään ulkomaiseen kohteeseen Réunionille, jolloin saa 30 päivää lisää viisumia. En muista kuulinko, että poissa pitää olla kuitenkin useampi päivä, joten kuluja turistimatkasta varmasti syntyy.

Sitten on mentävä hankkimaan lääkärintodistus terveydentilasta, oli kyseessä työlupa tai oleskelulupa. Sopivat klinikat on lueteltu jossain, me menemme lähimpään ja kysymme, hoituuko homma täällä? Kyllä hoituu, maksu 125 euroa. Sisältää kaiken, lääkärin vastaanotto, lausunto ja laboratorio. Ensin otetaan verikokeet, keuhkoröntgen ja pari pientä purkillista, joihin pitää lirauttaa ja yllättäen myös tiristää pieni palapaisti. Paikallinen laboratoriovirkailija nimittäin puhui hyvin hiljaa kuiskaten. Hämillisenä hän pyysi tekemään stew tähän pieneen purkkiin. Myöhemmin selvisi, että hän äänsi sanan stool erikoisesti. Homma hoidetaan kohteliaasti nyökkäilleen, verikoe hirvittää jonkin verran, en näe, että hoitaja olisi avannut neulapakettia, vaan julman paksu neula oli ruiskussa valmiina. Vanhanaikaiseen tapaan hän imee ison ruiskullisen verta vikkelästi ja jakaa sen pariin pienenpään koeputkeen. Sitten painetaan. Röntgenkuvaa ottamaan tarvitaan neljä henkilöä minun lisäkseni. Päälle puetaan nurinpäin paita ja sitten nojailen levyyn, väki poistuu ulos ja kuva räpsäistään. Hauskaa on se, että kun sanon ulos, se on oikeasti ulos. Kaikki toimenpidehuoneet aukeavat suoraan parkkipaikalle ja klinikan käytävä on ulkotilaa. Maksun jälkeen klinikalta luvataan soittaa, kun tulokset ovat valmiit ja lääkäriä voi tulla tapaamaan. Ehkä jo huomenna.

Kolmen päivän päästä puhelin soi ja puolen tunnin päästä olen jo vastaanotolla. Lääkäri on pitkä ja komea intialaisen nimen omaava nuorukainen, joka ei kohteliaisuussyistä katso minua 50 vuotiasta rouvaa lainkaan silmiin. Keskustelu on varsin omalaatuista, kun lääkäri katselee seinää. Hän käy läpi laboratoriotulokset, ei hepatiitti-B:tä, hi-virusta, sisäloisia eikä muutakaan huomautettavaa. Kerrataan käyttämäni lääkkeen nimi ja sitten saan todistuksen, olen tarpeeksi terve muuttamaan Mauritiukselle.

Nuppu on alle 12-vuotias, joten laboratoriokokeita ei vaadita. Hänen vastaanotollaan on ranskalainen naislääkäri, mikä on Nupulle helpotus. Näytämme listan Nupulle annetuista rokotuksista, saimme todistuksen Suomesta terveysasemalta mukaan. Lääkäri katsoo ihoa, kuuntelee stetoskoopilla, katsoo kurkkuun ja kyselee meiltä vanhemmilta, onko huolia, kastelua tai muuta. Ei ole, joten todistus käteen ja kassalle.

Seuraava vaihe on passikuvien ottaminen. Pyörimme aikamme Curepipessä ja löydämme vain kiinanlaisen kolmen sukupolven pitämän sekatavarakaupan, jonka pimeässä takahuoneessa on ryppyinen lakana seinällä ja sininen valo. Voiko meidän suloisesta Nupusta saada enää valjumpaa kuvaa missään? No tällä mennään. Myöhemmin huomaamme, että asiallisia passivalokuvaamoja on Port Louisin oikeustalon ympäristössä vaikka kuinka monta, täällä se kuva olisi pitänyt ottaa. Luonnollista, sillä täällä ne passi- ja lupavirastot sijaitsevat.

Kaikki paperit pitää skannata ja myös kopioida paperille. Syntymätodistus, vihkitodistus, todistus siitä, että me olemme Nupun isä ja äiti. Olen tilannut Suomesta maistraatista kolme erillistä todistusta, vaikka Suomessa nämä asiat selviävät yhdestä ja samasta paperista. Täällä ihmetellään kovasti, ettei meillä ole syntymätodistusta. Mistä me sitten tiedämme, keitä me olemme? Skannatut paperit liitetään netissä tehtävään sähköiseen hakemukseen, joka pitää tehdä ennen virastoon menoa. Isin työnantaja maksoi hänen lupamaksunsa. Kun isi sai työlupansa, sen jälkeen hän sai vasta avata pankkitilin Mauritukselle paikalliseen pankkiin. (Pankkitilin avaamiseen pitää varata koko päivä, jopa kaksi.) Meillä on onneksi jo pankkitili maassa ja voimme nyt maksaa Dodon ja Nupun lupamaksun pankin tiskillä ja saada maksusta kuitin. Kuitti tarvitaan lupavirastoon mukaan. Yksi oleskelulupakäsittely maksaa 5000 rupiaa eli saman kuin lääkärissäkäynti 125 euroa.

Enää pari korttelia virastoon

Nettihakemuksen jälkeen plaraamme nippua, jokaisesta paperista pitää olla alkuperäinen ja kopio varmasti mukana. Myös laboratorion kokeiden jokaisesta erillisestä tuloksesta on oltava omansa paperi mukana. Isillä oli ensimmäisellä hakukerralla vain lääkärinlausunto ja niinpä hän sai tulla virastoon vielä toistamiseen laboratoriolappujen kanssa. Tästä viisastuneena tarkistamme paperit moneen kertaan. Sitten aamutuimaan ylös ja ennen kahdeksaa ajamaan kohti Port Louisia. Olemme paikalla viraston lupakäsittelyhuoneessa 20 yli 9 ja onnenpotku, olemme ensimmäiset, vaikka myöhästyimme 20 minuuttia. Pääsemme suoraan ystävällisen miehen pöydän ääreen asiaa hoitamaan. Isin alkuperäisestä työluvasta ei ole kopiota mukana, onneksi itse lupa on. Ehdin jo huolestua, joudummeko lähteä hakemaan kopiota talon ulkopuolelta, mutta onneksi virkailija on niin kiltti, että hän käyttää kopiokonettaan kahden metrin päässä ja ottaa kopion meille. Mikä helpotus! Peräämme on tullut heti kolmen pariskunnan jono, ja se tietäisi ainakin puolentoistatunnin jonotusta. Käymme läpi kaikki paperit, virkailija vertaa alkuperäisiä kopioihin ja tarkistaa leimat passeista. Annamme neljät valokuvat, allekirjoitamme ja saamme kuitin hakemuksesta. Kuitilla saamme hakea päätökset 10-15 päivän kuluttua. Meitä kehotetaan soittamaan ennen noutoa. Menipä helposti! Nyt syömään ja kaupungille katselemaan paikkoja eli etsimään vessaa (niitä ei oikein ole missään, paitsi Mäkkärissä).

Matkalla lupavirastoon, noudata sääntöjä!

Neljäntenätoista päivänä hakemuksesta soitan kolmen vartin välein annettuun numeroon, mutta joka kerta kuulen nauhoitteen, emme voi nyt vastata, soittakaa myöhemmin uudelleen. Seuraavana aamuna päätämme lähteä hakumatkalle ilman puhelinsoittoa, onhan nyt 15. päivä anomuksesta ja seuraava mahdollinen tilaisuus on vasta viikon kuluttua. Pääsemme tunnin ajon jälkeen hikiseen pääkaupunkiin ja ovessa on lappu: noudot 2 p.m. alkaen. Mitä ihmettä, tämän ystävällinen virkailija unohti kertoa. Pyörimme kolme tuntia kaupungilla ja puhti alkaa hiipua. Sitten uudelleen luukulle, vastassa on sama herra, jolle anomuksemme jätimme. Lupaviraston huone on täynnä paksuja pinoja vaaleansinisiä kansioita sikin sokin. Kaksi virkailijaa penkoo kansiopinoja ja katsoo aina välillä naurettavan pieneen kaappiin, jossa on aakkosjärjestys. Sitten ihmetellään tietokonetta: Computer says no! Oletteko soittaneet meille, kyllä, mutta ette ehtineet vastata. Sitten herrat luovuttavat, hakemuksenne eivät ole valmiita vielä, johtajan allekirjoitukset puuttuvat. He hymyilevät empaattisen oloisena ja toivottavat meidät tervetulleiksi huomenna. Huomenna kello kaksi lupanne ovat valmiit! Jätämme kahvit väliin ja lähdemme ruuhkaliikenteen sekaan. Hiljaisuus kestää ja kestää.

Yllättäen kolmen päivän päästä iltapäivän luento peruuntuu ja pääsemme lähtemään uudelleen lupavirastoon. Puhelimeen ei vastattu edelleenkään, isin työkaveri vahvistaa, ettei soittaminen sinne oikein onnistu. Reippain mielin uuteen yritykseen. Löydämme helposti vapaan parkkipaikan, jotkut ovat jo lähteneet töistä koska on perjantai-iltapäivä. Lupahuoneessa on jonoa ulos asti, mutta jonosta otetaan uusia hakijoita jatkuvasti käsittelyyn ja ihmiset odottavat laumana omaa korttiaan. Kolme virkailijaa palvelee. Jo kymmenen minuutin kuluttua isi kutsutaan tiskille ja hän saa allekirjoittaa todella suureen kirjaan. Me olemme huollettavina sivupenkillä, isi on luvan omistaja ja me olemme hänen riippuvaisiaan, dependents. Muovitetut kortit näyttävät varsin leluilta, eivätkä mahdu pankkikorttitaskuun, tietenkään. Alkuperäisessä luvassa on Dodon ja Nupun kuvat saman paperin yläreunassa. Tämä paperi on hyvin tärkeää säilyttää, sillä se on esitettävä maasta poistuttaessa. Kolmen vuoden lupa oleskella Maurituksella on nyt plakkarissa! Nyt sinne lattelle ja muffinssille juhlan kunniaksi!

Jihuu, nyt ne ovat valmiit!

Pari hassua luontojuttua

Ensimmäisenä aamuna matkalla saaren halki länsirannalle katselin tien vieren pensaita ja puita. Etsin tuttuja jakarandaa, mangoa, banaania ja erilaisia palmuja. Suurin osa puulajeista oli outoja ja niitä en ole vieläkään saanut selvitettyä mitä ne ovat. Metsässä eli sademetsässä on paljon upeita suuria calodyne trees. Opin tämän uuden sanan Sebastianilta. Ne ovat puita, joiden päällä kasvaa muita kasveja kuten orkideoja, saniaisia ja muita. Itse isäntäpuulajit ovat minulle vielä hämärän peitossa. 

Kotimatka eteni ja pääsimme viimein lähelle kotia. Sitten näin jo kaukaa aivan jättimäisen palmun. Uskomattoman korkeita palmuja täällä Mauritiuksella kasvaa! Taitavat olla todella vanhoja. Tuijotin puuta ällistyksen vallassa herkeämättä, kunnes pääsimme aivan sen viereen ja isi alkoi nauraa, eikös olekin aivan mahtava palmu!

Mielettömän korkeita palmuja täällä Mauritiuksella ja niitä on joka kylässä.
Suurimmissa kaupungeissa näitä on useampia, joka operaattorilla omansa!

Pallo rannalla 

Löysin rannalta pyöreän kuoren, jonka alapuolella oli reikä. Kuori oli ontto, posliinin ohut, raidallinen ja raitojen välissä oli pilkkuja. Sitten löysin erikokoisia ja erivärisiä samoja ja joissain oli pilkkujen kohdalla jäljellä pieniä nystyjä. Ryhdymme selvittelemään mikä tämä oikein on? Simpukka se ei ole. Suuret kuoret rikkoutuvat todella helposti, siruja löytyy rannalta tämän tästä. Pienet ovat kestävämpiä, niitä on helppo löytää kokonaisena. Mitä ihmettä? Googlen kuvahaun avulla asia alkoi selvitä, se on siili. Kun merisiili kuolee, aallot pyörittävät sitä koralleja ja hiekkaa vasten ja piikit hioutuvat pois ja jäljelle jää vain ohut pyöreä tukiranka. Kaunis! Saimme tyrskypäivänä meressä kosketuksen siiliin, kun yksi neulanterävä piikki upposi Nupun varpaaseen ja katkesi. Se oli melko helppo saada pinseteillä pois, sillä violetinmusta paksu piikki on helppo huomata. Elävien siilien tallaamista täytyy varoa, jos hiekka pyörii vedessä eikä pohjaa näy. 

Merisiilien kuoria ja palasia

Miten hankitaan uusi asunto?

Pari iltaa ajelemme ympäriinsä Tamarinissa ja selvitämme missä kaupat sijaitsevat, mistä pääsee rannoille, mikä on hyvä ranta, missä ovat palvelut ja bussipysäkit. Ajelemme katuja ristiin rastiin ja arvioimme, miten pitkä matka eri asuinalueilta on kansainväliseen kouluun. Löydämme tämän hetken parhaimman asunnonvälityksen nettisivun, jossa ilmoitukset ovat uusia ja niitä päivitetään. Nyt talvella kesä-heinäkuussa vuokrat ovat matalampia kuin kesällä joulu-tammikuussa. Se on helpotus meille. Tamarinin perheasunnot ovat melkoisen kalliita, ainakin ne ovat kalliimpia kun Flic en Flacissa. Kalustamaton kymmeniä vuosia vanha talo voi olla edullinen, ulkomaalaiselle noin 500 euroa kuukaudessa, mutta eurooppalaisittain sisustettu parin vuoden ikäinen kerrostaloasunto uima-allastalossa saattaa maksaa 1000 euroa. Jälleen olemme samassa tilanteessa kuin usein aiemmin, täytyy jonkun aikaa ihmetellä mitä rahalla saa ja mihin meillä on varaa. Asunnonvälittäjän palkkio on kuukauden vuokra plus 15% arvonlisävero, lisäksi 1 kk takuuvuokra ja ensimmäisen kuukauden vuokra maksetaan heti.

Suola-altaat Tamarinin pääkadun varrella, tähän tulee suolamuseo ja altaat säilyvät

Ensimmäinen asunto, jota käymme katsomassa, löytyy London Way supermarketin ilmoitustaululta. Yleensä ilmoitukset ovat ranskaksi, tämä on myös englanniksi. Saamme ohjeita paikalle pääsyyn omistajalta puhelimitse usean puhelun aikana. Vihdoin näemme kadulla valkotukkaisen herran vilkuttamassa, olemme löytäneet perille muutaman sadan metrin päähän kaupalta, vuoren rinteelle rakennettuun taloon. Talo on rakennettu 1800-luvun tyyliin ja se on vain viisi vuotta vanha. Herra on itse suunnitellut ja ohjannut rakennustöitä harrastuksekseen. Talon lattiat, ikkunat, ovet, ikkunaluukut ja kattotuolit on otettu 150 vuotta vanhasta puretusta talosta. Tunnelma on ainutkertainen. Pihalla on uima-allas, puutarhassa on joitakin pensaita ja puita, mutta muutoin pihan yleisilme on sotkuinen. Pitkän keskustelu aikana käymme läpi omistajan maratonharrastuksen, alkujuuret ranskassa ja nykyisen kotipaikan Réunionin hyvät ja huonot puolet haita unohtamatta. Juttelemme pitkään puurakentamisesta ja ilmanvaihdosta perinnetalossa. Herra on rakentanut viisi taloa rinnetontilleen samaan tyyliin. Käymme katsomassa myös juuri valmistunutta suurta taloa, josta on hulppea maisema merelle. Herra paljastaa sivulauseessa hyttysiä löytyvän, talo on niin ilmava. Hän ottaa meiltä mielellään vastaan myös tarjouksen ja ymmärtää, ettemme saa hulppeata europalkkaa kansainvälisestä yrityksestä vaan paikallisen yliopiston rupiapalkan. Todella mielenkiintoinen tuttavuus tämä herra, mainiot keskustelut ja saimme paljon uutta tietoa Maurituksen maanomistajista ja politiikasta. Talon katsomiseen meni kaikkineen viitisen tuntia, viis siitä, täällä aikaa tulee aina lisää, hakuna matata.

Seuraavana vapaana päivänä menemme käymään Tamarinissa sijaitsevassa välitystoimistossa, jolla on netissä useita meitä kiinnostavia asuntoja vuokralla. Tapaamme toimistossa nuoren välittäjän. Käymme kriteerit läpi, talo mieluiten tai huoneisto, kolme makuuhuonetta, kalustettu, budjetti, pitääkö olla suljetussa vartioidussa kylässä (ei), pysäköinti (pihalla), uima-alas (plussaa) ja puutarha (mielellään kasveja). Välittäjä näytää tietokoneeltaan yhden asunnon kuvia. Enempää hänellä ei ole. Hän lupaa ilmoittaa, jos asunnon katsominen onnistuu lähiaikoina. Siirrymme seuraavaan toimistoon. Täällä sama kriteerien läpikäynti. Tällä toimistolla on myös netissä useita sopivia ilmoituksia, mutta jälleen nuorehko naisvälittäjä kertoo, että hänellä on vain kaksi sopivaa. Yllättäen hänellä on avaimet ja lähdemme katsomaan asuntoa saman tien. Uudehko talo sijaitsee vartioidulla kyläalueella Tamarinin etelälaidalla, josta on kouluun 4 kilometriä. Talo on sisältä ihana, lähes ylellinen. Vaatehuone on suuri pukeutumishuone makuuhuoneen yhteydessä ja sen jälkeen on kylpyhuone ensuite. Molemmissa kerroksissa on talon kolmella sivulla terassit. Hieno ja nippa nappa budjetissa. Välittäjä ehdottaa, että tekisimme tarjouksen. Tulkitsemme, että tämä on ollut väittäjällä jo kuukauden, ilman, että vuokralaista olisi löytynyt. Pari epäkohtaa huomaan, talossa ei ole lainkaan ruokapäytää kuudelle, eikä mitään muutakaan pöytää eikä terasseilla ole kalusteita. Niistä pitäisi yrittää neuvotella omistajan kanssa. Lähdemme hieman ihmeissämme kotiin pohtimaan asiaa.

Seuraavalla viikolla pääsemme katsomaan ensimmäisen toimiston välittämää taloa. Tulemme toimistolle ajoissa mutta omistaja haluaa tulla mukaan eikä hän olekaan pääsyt vielä töistä. Odottelemme 45 minuuttia ja yritän rauhoitella Nuppua, jolla on vessahätä. Viimein pääsemme talolle. Kun seison portilla tekisi mieleni kääntyä pois, piha on pelkkää soraa. Viikon odottelun jälkeen on kai kuitenkin syytä mennä sisälle, vaikka ei kyllä yhtään huvittaisi. Omistaja on nöyrästi käyttäytyvä puhelinasentaja, jolla on talo vielä aika lailla kesken. Välittäjä kertoo, että oli valitettavasti unohtanut kysyä meiltä, tarvitsemmeko kalusteet, niitä on vain nimeksi. Selitys nielaistaan kohteliaasti ja kiitellään vuolaasti kaikkialle kumarrellen. Kotona tuhisemme koko illan ja ihmettelemme mitä seuraavaksi. Näyttää siltä, että kaikki välittäjät vartioivat omaa reviiriään, eivätkä vinkkaa kaverille, jolla olisi meille sopiva asunto. On muutettava taktiikkaa.

Aamulla ryhdymme soittelemaan netti-ilmoituksiin. Ensimmäinen vuokrattu jo ”eilen”. Toisessa välittäjä taisi herätä soittoon. Kolmas vastaa viestillä, olen kokouksessa, soittaisitteko toimistoon. Neljäs sanoo, kyllä, asunto on vapaa, tulkaa perjantaina. Toimistoon soittamalla löytyy yksi talo, ei se mikä ilmoituksessa oli, mutta eräs muu kiinnostava. Menemme sinne samana iltana. Välittäjä osoittautuu mainioksi tyypiksi, kokenut Rouva Realisti esittelee meille talon ja sanoo heti, että tämä on teille liian pieni. Dodo olisi voinut harkita tätä sijainnin vuoksi, isi ei sittenkään. Hyvästelemme mukavissa tunnelmissa ja päätämme olla reippaina perjantain talolle asti.

Perjantaina seikkailemme sovittuna aikana Nupun koulun lähellä olevalla kadulla. Soitamme lopulta omistajalle, sillä emme löydä paikkaa. Hän vakuuttaa, että olemme oikeassa paikassa. Odottelemme vartin ja lopulta ohitsemme ajaa nainen, joka vilkuttaa meille etusormellaan. Nainen on niin vikkelä, että kadotamme hänet. Taas ihmettelemme, oliko se sittenkään hän. Päätämme ajaa katua vielä kertaalleen, ja talo jonka piti olla toisena kadun alusta, onkin ehkä viides. Sanoiko hän second vai sänk vai mitä? Tässä omistajat nyt lopulta ovat, Michelle ja Robin, Avenue de la Montagnelta. Talossa on pieni etupiha, jonne aurinko paistaa aamusta ehkä kahteen, uima-allas, oma kookospalmu ja banaanipuita uima-altaan reunalla. Kaksi kerrosta, siistiä, viihtyisää ja kaikki tarvittavat varusteet astioista alkaen. Auto mahtuu pihaan, omistaja asuu itse viereisessä talossa. Vuokrattavia taloja on vieretysten kolme. On netti, kyllä, on fiber. Koululle kävelymatka 950 m rauhallista katu pitkin. Juttelemme isin kanssa pikkuhetken kahden kesken, sitten neuvottelemme Robinin kanssa yksityiskohdista ja sanomme, otamme tämän! Löysimme kodin! Uskomattoman helpottavaa, tammikuusta jatkunut ponnistelu alkaa olla lopuillaan. Enää pari juttua: oleskelulupakortin haku ja töiden alku reilun viikon kuluttua, muutto syyskuun alussa ja koulupuvun hankinta ja koulun alku elokuun lopussa ja vielä joitain muita hankintoja, jotka voivat odottaa. Juuri nyt voin levätä ja lomailla hetken. Ihanaa!

Pieni pilkahdus talosta, palaan asiaan myöhemmin muuton jälkeen

Juhlat yliopistolla

Yliopiston opiskelijat kutsuivat henkilökunnan ja perheet mukaan Eid-juhlaan yliopiston kanttiiniin. Liput ostettiin etukäteen, luvassa oli ruokaa ja ohjelmaa. Osa lipputuloista jäi opiskelijatoiminnan käyttöön, joten kannatuksen vuoksi päätimme lähteä, vaikkemme paastonneetkaan tai muutenkaan emme ymmärrä ramadanista yhtään mitään. Mutta mitä sitä suotta lokeroimaan, nyt oli tilaisuus tavata opiskelijoita ja vähän juhlia. Mukava juttu oli se, että kukaan ei täällä juhlassa varmasti ryyppää eikä heilu humalassa, joten Nuppu voi hyvin tulla mukaan.

Juhla käynnistyy hitaasti, tulemme paikalle puoli tuntia myöhässä ja paikalla on kymmenen opiskelijaa ja neljä opettajaa tai hallintohenkilöä. Silti iloinen nauru kaikuu kaikkialla ja opiskelijat toivottavat meidät tervetulleiksi lasillisella makeaa vaalean mintunväristä mantelimaitoa. Juttelemme opettajakavereiden kanssa ja ihailemme koristeluja, nurkassa on kankaasta rakennettu teltta, sisällä matala suuri pöytä jonka ympärillä on paljon lattiatyynyjä istuimina. Katto on koristeltu jouluvaloilla, jotka vilkkuvat rytmikkäästi. Väkeä alkaa kertyä ja monilla opiskelijoilla on tosi kauniit vaatteet, asukoodi oli oriental. Itse ratkaisimme ongelman siten, että isi laittoi puvun ilman kravattia ja Dodo pukeutui pitkään valkoiseen mekkoon ja leveisiin valkoisiin pellavahousuihin, Nuppu oli niin ikään valkoisissa. Asut olivat riittävän hienot, muttei kovin oriental kuitenkaan. 

Ihania opiskelijatyttöjä juhla-asuissaan. Kolme keskimmäistä tyttöä esiintyivät juhlassa.

Kiertelimme yliopiston tilat läpi, emme olleet aiemmin käyneet isin työpaikalla sisällä. Ensimmäisen kerroksen hallintotilat ovat hienot, lasiseiniä ja tyylikkäitä kalusteita. Toisessa kerroksessa ovat lehtoreiden työhuoneet kahdessa isossa huoneessa, jossa on jokaiselle väliseinällä erotettu oma lokero-cubic, jossa on pöytä, tuoli ja pieni sivupöytä. Toisessa kerroksessa on myös luentosalit eli luokat, kokolattiamatot, opettajan pöytä edessä ja kahden opiskelijan pulpetteja rivissä. Kolmannessa kerroksessa rakennetaan lisätilaa, kolmannen vuoden opiskelijoille tarvitaan uusia luokkahuoneita lokakuussa.

Juhlat alkamassa

Aluksi tarjoillaan pikkunaposteltavia servietiltä, suolaisina ja makeita minimunkkeja, erilaisia friteerattuja kasviksia ja dippikastikkeita. Kokista ja spriteä muovimukeista. Nuorekasta, mutkatonta ja jälleen niin valtavan iloista meinikiä. Maistelemme kaikkea, juomme limua. Sitten isi alkaa pelata biljardia ja me menemme Nupun kanssa teltaan, jossa pari tyttöä tekee hennatatuointeja. Odottelemme hetken ja sitten Dodo valitsee nettikuvista yksinkertaisen kukkaornamentin, Nuppu haluaa perhosen. Henna on pienessä paperitötterössä ja kuvioiden tekemiseen menee kymmenen minuuttia. Sitten kuivatellaan. Nupulla on valkoiset vaatteet ja pian henna sotkeentuu ja joudumme pesemään perhosen pois. Henna on kuitenkin ehtinyt vartissa imeytyä niin hyvin että kuvio erottuu hienosti, perhosen ääriviivat ovat tumman oranssit ja kuvio kestää lähes viikon.

Opiskelijapoika Visnu on pukeutunut kauniiseen oranssiin pitkään kirjailtuun tunikaan ja hän pyytää isiä pelaamaan korttia. Isi opettaa Nupun suosikkipelin tikin. Pikkuhiljaa peli alkaa sujua ja Visnu helähtää iloiseen nauruun aina kun erä ratkeaa, yhtä iloisesti aina hävisi hän tai voitti. Sitten tulee ruokaa, styroxlaatikoissa Briani-annokset kaikille. Syömme tätä Mauritiuksella erityisen suosittua ruokaa, riisin alla on iso kimpale kanaa luineen ja lisukkeeksi on vihreää chilipyreetä tai inkivääriöljyä. Tulista on, ja tyypillisesti myös harmillisen kuivaa.

Sitten laitetaan musiikki todella lujalle, valo vaihtuu sinisestä ja punaisesta vihreäksi ja savukone puskee savua lattialle. Tytöt esittävät Bollywoodtanssia kolmestaan. Yleisö kannustaa ja lopuksi tytöt kumartavat, sitten vähän kikattelevat keskenään ja löyhyttelevät kasvojaan paperilla. Hauska esitys ja ihaninta kaikessa on tuore elämänilo. Nuppua puri Bollywood-tanssikärpänen ja koko kotimatkan keskustelemme siitä miten hän aikoo hankkia tuollaiset vaatteet ja alkaa tanssimaan myös. Kyllä oli taas hauska päivä!

Tanssia, savua ja valoja

Retkipäivä on lauantai

Päivän yksi kohokohta temppelijärvi Grand Bassin

Lähdemme lauantaina aamupäivällä ajamaan Curepipeen. Se on saaren toiseksi isoin kaupunki ylängöllä. Siellä on Mauritiuksen toiseksi suurin bussiterminaali ja lähes kaikki maan bussit kulkevat Curepipen kautta. Keskustassa on paljon paikallisten suosimia kauppoja, tori ja muutamia vanhoja kolonialismin aikaisia rakennuksia. Kaupunki on täyteen ahdettu ja lähes kaoottinen, täällä ei ihailla merta coctaili kädessä ruokokattoisen bungalovin terassilta.

Seikkailemme pienen aikaa sokkeloisilla kujilla ennen kuin löydämme perille  Trou-Aux-Cerfsiin. Kartalla paikka näkyy pyöreänä vihreänä lanttina. Pyörylän reunaa kiertää lenkkeilypolku, yhdessä kohtaa on ulkokuntoiluvälineitä. Paikalta näkyy pitkälle, lähes joka suuntaan Mauritiuksella. Viimein saavumme näköalapaikalle, jossa parveilee monta muutakin turistia. Näköalapaikalta näkyy alas kraatteriin, jonka rinteillä kasvaa sademetsää ja pohjalla on pieni järvi. Tämä on yksi kolmesta tulivuoresta, josta Mauritus sai alkunsa hyvin kauan sitten, tulivuoret sammuivat jo 200 000 vuotta sitten. Toinen kraatteri on myös tämän päivän ohjelmassa, hindujen pyhä järvi Grand Bassin. Jätämme viisinkertaisesti hinnoitellun jäätelöauton jätskitötteröt ostamatta ja jatkamme matkaa. Tulemme pian tallattuun kohtaan polulla ja kas vain, täältä löytyi kaikkein paras näköala alas, paikalla ei ole ketään ja saamme vapaasti ihailla maisemaa ja ottaa valokuvia. Jumppaamme vähän kuntoilupisteen laitteissa ja ihailemme samalla vuoria. Kauaa emme voi olla paikallaan, sillä kotoa lähtiessä oli pilvistä emmekä laittaneet aurinkovoidetta. Nyt aurinko paistaa todella kuumasti. Sää vaihtuu tällä saarella kolme kertaa päivässä.

Trou Aux Cerfs kraatteri

Seuraavaksi lähdemme Curepipen keskustaan ostoksille. Vertailemme omenoiden hintoja torilla, syömme intialaisittain täytetyt kanapatongit ja ostamme Mauritiuksella valmistettuja uimapukuja kiinalaisen rouvan kaupasta. Joudumme tuulettamaan ja käyttämään uikkareita jonkun aikaa, jotta kaupan haju lähtee vaateista. Curepipessa sataa joka päivä ja kaupassa on ikivanha lankkulattia, talo vaikuttaa tosi vanhalta. Joka tapauksessa homeen haju lähtee ja uikkarit saimme pilkkahintaan, noin 60 prosenttia halvemmalla kuin kotikaupungista. Tähän hintatietoisuuden hakuun menee paljon aikaa ja energiaa. Meillä ei ole mahdollista maksaa turistihintoja tai mitä tahansa, kun asumme täällä ja isin palkka maksetaan rupioissa.

Seuraavaksi menemme isin työkaveria Sebastiania hakemaan, hänen lauantaiaamun yksityisoppilaansa lähtee kahdeltatoista ja ajamme pienen matkan bussiaseman pohjoispuolelle. Syömme jätskitötteröt talon edessä ja jatkamme matkaa etsimään maailman suurinta shivapatsasta Grand Bassinin temppelijärvelle. Miehet ovat olleet täällä kerran aiemminkin, mutta cyklonin ja sateen takia he eivät nähneet kymmenen metrin päässä tiestä seisovaa 33 metristä Shivaa. Tien toisella puolella on yhtä suuri Durga, mutta se on remontissa. Ehdimme olla paikassa vain lyhyen aikaa ja päätämme tulla tutustumaan alueeseen myöhemmin koko päiväksi, temppelialue on valtavan laaja suuren lammen tai karaatterijärven ympärillä. Nuppu ehtii ihailla japanilaisia makakeja, jotka nyppivät sipsejä Shivan jalkojen juuressa ja kilistää suurta kelloa. Rukouksen jälkeen kelloa kuuluu mennä soittamaan, hieman eri tilanne kuin meillä Suomessa luterilaisissa kirkoissa.

Kellon kilistely naurattaa

Tällä kertaa Shiva löytyi

Jatkamme matkaa itärannikon maisematielle. Tie kiemurtelee aivan veden äärellä. Täällä ei ole luksushotelleja ja seutu on hyvin köyhää. Ihmiset asuvat ja elävät melko pienellä alueella, talot on rakennettu riviin rannan suuntaisesti, sitten tulee tie ja tien toisella puolella on meri. Naiset ripustavat pyykkejä, kanat juoksentelevat, lapset juoksentelevat ja vaarit istuskelevat tien vierellä merta katsellen. Kylät jatkuvat lähes yhtenäisenä nauhana. Joidenkin kylien keskustassa on pieni hiekkaranta, puistonurmi ja patsas. Toiset kylät loppuvat jo pian sokeriruokopellon reunaan. Ryhdyn silmäilemään, näkyykö rannoilla vessaa, ei. Yhdessä ryhdymme silmäilemään, näkyykö missään ruokaa, ei. Pysähdymme pieneksi hetkeksi näköalapaikalle, jonka muurissa on ampuma-aukkoja ja muutamia vanhoja tykkejä on jäljellä. Ihailemme merta, kaukana on muutama pieni saari ja niiden edustalla kelluu joitain merkkejä, aivan kuin siellä olisi kalankasvatuslaitos. Rantamuurissa kiipeilee paljon rapuja, ne ryömivät muurin kylkeä vesirajassa viikset suihkien. Niitä on siis näin helppo pyydystää. Näitä rapuja pari kotirannalla kulkevaa miestä tarjoaa ostettavaksi kaupan muovikassia heristellen harva se päivä. Olen vähän säälinyt rapuja kuumassa auringon paisteessa muovipussissa mönkimässä, mutta jotkut ostavat niitä kyllä.

Viimein huomaamme pienen pöydän omakotitalon edessä. Sebastian lähtee ostamaan. Hän tulee takaisin kahden ison pussin kanssa, joissa on paikallisia suolaisia munkkeja Gateaux pimient. Eli kasviksia ja taikinaa, joka on paistettu öljyssä. Lisäksi on friteerattuja munakoiso- ja perunaviipaleita. Munkeissa saattaa olla maissia, toisissa on enemmän chiliä, toiset ovat miedompia. Näitä pikkunaposteltavia myydään kaikkialla ja niitä syödään alkupalaksi tai kokonaiseksi ateriaksi. Joskus mukaan tulee chilitomaattikastiketta muovipussissa, dippikastikkeeksi. Yksi pussillinen maksaa 50 rupiaa eli euron ja 20 senttiä. Syömme ja neljä mahaa tulee täyteen. Ajelemme takaisin kohti Curepipea sokeriruokopeltojen keskellä. Maisema on uskomattoman kaunis kun valo pehmenee ja aurinko alkaa laskea. Pudotamme Sebastianin kotikadulle ja jatkamme pimeässä loppumatkan kotiin. 

Kiva päivä jälleen kerran!

Syntymäpäivä Grand Baiessa

Lähdimme juhannuspäivänä viikonlopun viettoon saaren pohjoisrannikolle Mauritiuksen suosituimmalle turistialueelle. Olen varannut meille hotellin kahdeksi yöksi, koska maanantaina on ramadanin päättymisen juhla Eid ja luotamme siihen, ettei juhlapäivä siirry tiistaille. Lauantaina aiomme ensin käydä Pamplemoussen kasvitieteellisessä puutarhassa ennen Grand Baieen menoa.

Ganesha Grand Baien temppelissä

Menomatka suuntaa moottoritielle M1, samalle tielle minne aina. Flic en Flacista ei pääse melkein minnekään ajamatta ensin M-ykköstä. Isi keksii, että autokauppa, jossa hän on käynyt kerran aikaisemmin, on lähes matkan varrella. Siellä myydään Japanista maahan tuotuja kaksi vuotta käytössä olleita autoja. Siispä sittenkin autokaupoille. Kauppaa pitää kaksi veljestä, jotka ovat tulleet Englannin vuosiensa jälkeen takaisin Mauritiukselle. He ovat jollain tapaa vakavia muslimeja, sillä asuna on arabityylinen pitkä mekko, jossa on kaulus ja hihansuussa mansetit. Päässä heillä on virkatut valkoiset pienet myssyt ja pitkät parran leuan alla ilman viiksiä. Jännittävä tilanne hieroa autokauppoja tällaisten herrojen kanssa, ennen kokematon tilanne kerta kaikkiaan. Vaikeaa arvioida herrojen bisneksen luotettavuutta tai puheiden uskottavuutta. Mutta dokumentit puhuvat puolestaan, tämä auto on tuotu Mauritiukselle Japanista kontissa vuosi sitten ja auto on ollut Japanissa käytössä kaksi vuotta. Kilometrejä on vähän ja vuosimalli on uusi. Auto on Mauritiuksen yleisin keskikokoinen auto ja väri rohkeasti Japanin suosikki hopean harmaa. Mikäs siinä sitten. Päätämme luottaa. Kokemukset yksityisten henkilöiden myymistä autoista on ollut erittäin surkea. Autoa tulee aina näyttämään nuorehko mies, joka on ostanut auton ehkä hyvässä uskossa ja tajunnut vasta myöhemmin, että matkamittarin lukemaa on pyöritetty pienemmäksi ja autolla on kolaroitu. Nyt hän näppäränä poikana yrittää laittaa vahingon kiertämään, ei meille kiitos. Siispä liikkeeseen. Käsirahaa pitää antaa kun teemme varauksen. Vakuutuksesta keskustellaan, jäämme miettimään. Auto siivotaan, pestään ja puunataan ensi viikolla. Nyt meillä on auto. Vuokra-automme on täsmälleen samanlainen, tuttu juttu siis. Ajotietokoneen kieltä on hankalaa vaihtaa englanniksi, niinpä auto tervehtii meitä aina käynnistettäessä hellällä naisäänellä ”Haatema daakai…” Kello näyttää 5 tuntia liikaa, sen vaihtaminen on oma projektinsa. Kaikki japanin taitoiset, tulkaa apuun!

Kasvitieteellinen puutarha jää paluumatkaan. Saavumme googlen neuvomia jännittäviä reittivaihtoehtoja pitkin saaren pohjoiseen kärkeen, Pointe aux Cannonniersiin nuoren kanadalaispariskunnan omistamaan hotelliin. Hotellihuoneen sai puoleen hintaan, vaikka se on mainittu Lonely Planetin matkaoppaassa, sillä nyt on erittäin hiljainen kausi. Monet liikkeet ovat suljettuina, turisteja on todella vähän. Saamme kieltäytyä taas ja taas veneretkestä, muita matkailijoita ei ole oikein näköpiirissä, joten me olemme kaikkien kauppiaiden kohteita. Hotelli laskee oman kurssinsa mukaan hinnan euroista rupioiksi ja samalla hinta hyppää 300 rupiaa suuremmaksi kuin varatessa, sillä kortilla maksamisesta veloitetaan ekstraa. Nooh, erotus on noin 8 euroa, joten annamme asian olla. Saamme valita ihanat hedelmäjuomat listalta ja pääsemme ne nenän alla lomatunnelmaan.

Hotellihuone on modernisti ja kauniisti sisustettu, mutta majoittuminen vaatii asennetta. Onneksi ovi menee lukkoon, ikkunat eivät niinkään tai terassin liukuovi. Päätämme olla tyytyväisiä, onhan meillä hotellin paras sviitti ja olemme ainoat asiakkaat. Hotellin lähellä on hieno pitkä hiekkaranta Mont Choisy. Siellä on hiljaisempaa kuin kotirannalla, ruokakojuja on vain kaksi ja jäätelöauto käy pikapikaa. Ruokakojulla törmäämme ensimmäistä kertaa Mauritiuksella myyjän ikävän huonoon laskupäähän.  Ruokien hintoja ei ole esillä, saan tietää hinnat kyselemällä. Tilaamme ja päätämme tilauksen jälkeen ottaa vielä kaksi puolen litran limua, hinta jää kysymättä. Aterian jälkeen limuista koetetaan laskuttaa kaksi kertaa niin paljon kuin kaksi ruoka-annosta maksoivat.  Pieni tinkiminen onnistuu, mutta tilanteesta jää tympeä fiilis. Ei meillä Flic en Flacissa tapahdu tällaista milloinkaan, hinnat ovat aina esillä ja pyöristysvirheitä ei tehdä. 

Istumme pitkään rannalla, auringon laskuun saakka. Isi saa kalastusneuvoja paikallisilta sediltä. Kommunikointi sujuu vaikka sedät puhuvat vain kreolia ja isi englatia. Kalastusvälineiden kuvia piirretään rantahiekkaan ja asiat tulevat selviksi. Kuulemma saalista tulee!

Kalamiehen neuvoja

Aamulla menemme ihanaan leipomoon aamiaiselle muutaman sadan metrin päähän hotellista. Paikka on Royal Roadin todellinen hotspot, tänne kaikki tulevat aamiaiselle tai hakemaan leivonnaisia kotiin. Kaikki on herkullista ja ensiluokkaista, lattea, jugurttia granolaa ja tuoremansikkasosetta, täytettyjä patonkeja, croissantteja. Täydellistä. Toisena aamuna tilaamme isin 50. syntymäpäivän kunniaksi kaikille kolmen suklaan leivokset. Leivokset näyttävät pieniltä täytekakuilta. Kun laitan ensimmäisen lusikallisen kakkua suuhuni, minulta irtoaa spontaani hihkaisu, aah aivan mahtavaa! Ihanin suklaaleivos, jota olen koskaan maistanut. Kolme kuohkeaa moussea kakkupohjan päällä, valuva tummasuklaakuorrutus, pistaasisuklaalehdyköitä, täydellistä!

Kolmen suklaan kakkua, ihanaa!

Grand Baien rannat ovat hyvin pieniä. Minulle ei valkene miksi juuri tämä osa saarta on suosituin turistikeskittymä. Ehkä riutta on kauempana kuin muualla, ja onhan ranta pohjoiseen päin, sinne mistä aurinko aina paistaa. Käymme katsomassa seudun kaksi ainoaa nähtävyyttä, kaksi kirkkoa. Toinen on tamilitemppeli kaupungin talojen väliin ahtautuneena ja toinen hyvin valokuvattu punakattoinen kirkko meren rannalla Cap Malheureuxissa. Kaunista ja kuumaa. Onneksi tuuli on kova, joten emme läkähdy, mutta palamista pitää varoa.

Morsian ottaa selfien Cap Malheureuxin kirkolla

Illalla menemme juhlimaan syntymäpäivää ja illalliselle kalaravintolaan. Nuppu tilaa suosikkiruokaansa sushia, me aikuiset syömme kala- ja äyriäisvadin kahdelle. Ruoka on hyvää ja sitä on reilusti. Ravintola kuuluu Ocean Basket -ketjuun ja lähempänä kotia olevassa kauppakeskuksessa on myös sama ravintola. Tämä on mieleinen paikka meille. Valoisa sisustus, paljon kalaa ja kohtuuhintainen, paikallisten suosima ravintola.

Kotimatkalla käymme viimein kasvitieteellisessä puutarhassa.  Puutarhassa on suuri jättilumpeiden allas, jättiläiskilpikonnia, pieni aitaus peuroille ja paljon vanhoja suuria puita. Kasvien nimikyltit ovat vanhentuneita ja kukat loistavat valitettavasti poissaolollaan. Paikka on mielestäni puisto eikä mikään kasvitieteellinen puutarha. 

Portilla proppuni palaa ensimmäsitä kertaa Maurituiksella. Ainekset kolmen viikon jälkeiseen oleskelukriisiin on jo kylvetty Choisyn rantaravintolassa. Ensin self-employed setä viittilöi meille parkkipaikan varjosta, ja menemme halpaan, vaikka olemme aiemmin afrikassa oppineet, ettei pidä koskaan antaa itseään höynäyttää tällä tavoin. Osoittautuu, että hänellä on oma kerjuubisnes ja tilanne johtaa siihen, että joudumme kävelemään pari sataa metriä tyhjien parkkipaikkojen ohi. Matka ei ole oikeasti pitkä, mutta tässä kuumuudessa se ei paranna tunnelmaa heti reissun alkuun. Kassalla rouva käyttäytyy hyvin töykeästi, hän ei myönnä koko perheelle oleskelulupaan kuuluvaa alennusta sisäänpääsystä. Kuusivuotias Nuppu ja Dodo pulittavat pääsymaksusta kahdeksan kertaa korkeamman hinnan kuin isi. No niin, tämäkin vielä. Syväanalyysin jälkeen tajusin, että tilanteen tulehdutti kuitenkin parkkiisedän ja kassarouvan epäystävällinen käytös. Turisti on hetken paikalla ja katoaa sitten taivaanrantaan,täällä pohjoisessa monet ihmiset ovat jo kyynistyneet matkan varrella. Pääsen taas toteamaan, ei meillä Flic en Flacissa.

Jättiläislumpeita Pamplemoussen puistossa