Oleskelulupa ja kaikki se vaiva

Nyt tuli pitkä juttu, mutta niin oli pitkä prosessikin...

Moni ihmettelee expatien keskustelupalstoilla miten voisi päästä Mauritiukselle asumaan pidemmäksi aikaa. Paratiisi houkuttelee monia, varsinkin Etelä-Afrikasta haluttaisiin muuttaa tänne pienelle saarelle turvaan ja asumaan. Ihmeellistä kyllä, tänne pääse helpoiten rahalla. Kun tallettaa joka vuosi paikalliseen pankkiin 40 000 dollaria, saa muuttaa maahan vaikka eläkeläiseksi. Miten tuo homma käytännössä hoidetaan, on täysin hämärän peitossa. Meidän tavallinen työperäinen oleskelulupaprosessimme on ollut niin monivaiheinen, etten osaa edes kuvitella mitä tuo rahalla maahan tulo oikein vaatiikaan.  

Ensin tietysti on saatu paikallinen työpaikka Mauritiukselta ja saavuttu paikan päälle kansainväliselle lentokentälle. Jätän selostamatta nyt mitä kaikkea se pitää sisällään, meillä isi vastasi tästä osuudesta. Lentokentällä saa maahan tullessa 30 päivän viisumin. Jos osaa selittää, että aion hakea oleskelulupaa ja mukana on todistus työpaikan olemassaolosta, voi saada 60 päivän viisumin, jos tullimies niin harkitsee. Viisumin voimassaolon aikana pitää vikkelästi yrittää saada lupaprosessi hoidettua, mutta kiire siinä tulee. Mikäli viisumi ehtii umpeutua, voi käydä anomassa lisäaikaa, en tiedä saako sitä ja missä anominen suoritetaan ja miten. Toinen vaihtoehto on ostaa meno-paluu lennot lähimpään ulkomaiseen kohteeseen Réunionille, jolloin saa 30 päivää lisää viisumia. En muista kuulinko, että poissa pitää olla kuitenkin useampi päivä, joten kuluja turistimatkasta varmasti syntyy.

Sitten on mentävä hankkimaan lääkärintodistus terveydentilasta, oli kyseessä työlupa tai oleskelulupa. Sopivat klinikat on lueteltu jossain, me menemme lähimpään ja kysymme, hoituuko homma täällä? Kyllä hoituu, maksu 125 euroa. Sisältää kaiken, lääkärin vastaanotto, lausunto ja laboratorio. Ensin otetaan verikokeet, keuhkoröntgen ja pari pientä purkillista, joihin pitää lirauttaa ja yllättäen myös tiristää pieni palapaisti. Paikallinen laboratoriovirkailija nimittäin puhui hyvin hiljaa kuiskaten. Hämillisenä hän pyysi tekemään stew tähän pieneen purkkiin. Myöhemmin selvisi, että hän äänsi sanan stool erikoisesti. Homma hoidetaan kohteliaasti nyökkäilleen, verikoe hirvittää jonkin verran, en näe, että hoitaja olisi avannut neulapakettia, vaan julman paksu neula oli ruiskussa valmiina. Vanhanaikaiseen tapaan hän imee ison ruiskullisen verta vikkelästi ja jakaa sen pariin pienenpään koeputkeen. Sitten painetaan. Röntgenkuvaa ottamaan tarvitaan neljä henkilöä minun lisäkseni. Päälle puetaan nurinpäin paita ja sitten nojailen levyyn, väki poistuu ulos ja kuva räpsäistään. Hauskaa on se, että kun sanon ulos, se on oikeasti ulos. Kaikki toimenpidehuoneet aukeavat suoraan parkkipaikalle ja klinikan käytävä on ulkotilaa. Maksun jälkeen klinikalta luvataan soittaa, kun tulokset ovat valmiit ja lääkäriä voi tulla tapaamaan. Ehkä jo huomenna.

Kolmen päivän päästä puhelin soi ja puolen tunnin päästä olen jo vastaanotolla. Lääkäri on pitkä ja komea intialaisen nimen omaava nuorukainen, joka ei kohteliaisuussyistä katso minua 50 vuotiasta rouvaa lainkaan silmiin. Keskustelu on varsin omalaatuista, kun lääkäri katselee seinää. Hän käy läpi laboratoriotulokset, ei hepatiitti-B:tä, hi-virusta, sisäloisia eikä muutakaan huomautettavaa. Kerrataan käyttämäni lääkkeen nimi ja sitten saan todistuksen, olen tarpeeksi terve muuttamaan Mauritiukselle.

Nuppu on alle 12-vuotias, joten laboratoriokokeita ei vaadita. Hänen vastaanotollaan on ranskalainen naislääkäri, mikä on Nupulle helpotus. Näytämme listan Nupulle annetuista rokotuksista, saimme todistuksen Suomesta terveysasemalta mukaan. Lääkäri katsoo ihoa, kuuntelee stetoskoopilla, katsoo kurkkuun ja kyselee meiltä vanhemmilta, onko huolia, kastelua tai muuta. Ei ole, joten todistus käteen ja kassalle.

Seuraava vaihe on passikuvien ottaminen. Pyörimme aikamme Curepipessä ja löydämme vain kiinanlaisen kolmen sukupolven pitämän sekatavarakaupan, jonka pimeässä takahuoneessa on ryppyinen lakana seinällä ja sininen valo. Voiko meidän suloisesta Nupusta saada enää valjumpaa kuvaa missään? No tällä mennään. Myöhemmin huomaamme, että asiallisia passivalokuvaamoja on Port Louisin oikeustalon ympäristössä vaikka kuinka monta, täällä se kuva olisi pitänyt ottaa. Luonnollista, sillä täällä ne passi- ja lupavirastot sijaitsevat.

Kaikki paperit pitää skannata ja myös kopioida paperille. Syntymätodistus, vihkitodistus, todistus siitä, että me olemme Nupun isä ja äiti. Olen tilannut Suomesta maistraatista kolme erillistä todistusta, vaikka Suomessa nämä asiat selviävät yhdestä ja samasta paperista. Täällä ihmetellään kovasti, ettei meillä ole syntymätodistusta. Mistä me sitten tiedämme, keitä me olemme? Skannatut paperit liitetään netissä tehtävään sähköiseen hakemukseen, joka pitää tehdä ennen virastoon menoa. Isin työnantaja maksoi hänen lupamaksunsa. Kun isi sai työlupansa, sen jälkeen hän sai vasta avata pankkitilin Mauritukselle paikalliseen pankkiin. (Pankkitilin avaamiseen pitää varata koko päivä, jopa kaksi.) Meillä on onneksi jo pankkitili maassa ja voimme nyt maksaa Dodon ja Nupun lupamaksun pankin tiskillä ja saada maksusta kuitin. Kuitti tarvitaan lupavirastoon mukaan. Yksi oleskelulupakäsittely maksaa 5000 rupiaa eli saman kuin lääkärissäkäynti 125 euroa.

Enää pari korttelia virastoon

Nettihakemuksen jälkeen plaraamme nippua, jokaisesta paperista pitää olla alkuperäinen ja kopio varmasti mukana. Myös laboratorion kokeiden jokaisesta erillisestä tuloksesta on oltava omansa paperi mukana. Isillä oli ensimmäisellä hakukerralla vain lääkärinlausunto ja niinpä hän sai tulla virastoon vielä toistamiseen laboratoriolappujen kanssa. Tästä viisastuneena tarkistamme paperit moneen kertaan. Sitten aamutuimaan ylös ja ennen kahdeksaa ajamaan kohti Port Louisia. Olemme paikalla viraston lupakäsittelyhuoneessa 20 yli 9 ja onnenpotku, olemme ensimmäiset, vaikka myöhästyimme 20 minuuttia. Pääsemme suoraan ystävällisen miehen pöydän ääreen asiaa hoitamaan. Isin alkuperäisestä työluvasta ei ole kopiota mukana, onneksi itse lupa on. Ehdin jo huolestua, joudummeko lähteä hakemaan kopiota talon ulkopuolelta, mutta onneksi virkailija on niin kiltti, että hän käyttää kopiokonettaan kahden metrin päässä ja ottaa kopion meille. Mikä helpotus! Peräämme on tullut heti kolmen pariskunnan jono, ja se tietäisi ainakin puolentoistatunnin jonotusta. Käymme läpi kaikki paperit, virkailija vertaa alkuperäisiä kopioihin ja tarkistaa leimat passeista. Annamme neljät valokuvat, allekirjoitamme ja saamme kuitin hakemuksesta. Kuitilla saamme hakea päätökset 10-15 päivän kuluttua. Meitä kehotetaan soittamaan ennen noutoa. Menipä helposti! Nyt syömään ja kaupungille katselemaan paikkoja eli etsimään vessaa (niitä ei oikein ole missään, paitsi Mäkkärissä).

Matkalla lupavirastoon, noudata sääntöjä!

Neljäntenätoista päivänä hakemuksesta soitan kolmen vartin välein annettuun numeroon, mutta joka kerta kuulen nauhoitteen, emme voi nyt vastata, soittakaa myöhemmin uudelleen. Seuraavana aamuna päätämme lähteä hakumatkalle ilman puhelinsoittoa, onhan nyt 15. päivä anomuksesta ja seuraava mahdollinen tilaisuus on vasta viikon kuluttua. Pääsemme tunnin ajon jälkeen hikiseen pääkaupunkiin ja ovessa on lappu: noudot 2 p.m. alkaen. Mitä ihmettä, tämän ystävällinen virkailija unohti kertoa. Pyörimme kolme tuntia kaupungilla ja puhti alkaa hiipua. Sitten uudelleen luukulle, vastassa on sama herra, jolle anomuksemme jätimme. Lupaviraston huone on täynnä paksuja pinoja vaaleansinisiä kansioita sikin sokin. Kaksi virkailijaa penkoo kansiopinoja ja katsoo aina välillä naurettavan pieneen kaappiin, jossa on aakkosjärjestys. Sitten ihmetellään tietokonetta: Computer says no! Oletteko soittaneet meille, kyllä, mutta ette ehtineet vastata. Sitten herrat luovuttavat, hakemuksenne eivät ole valmiita vielä, johtajan allekirjoitukset puuttuvat. He hymyilevät empaattisen oloisena ja toivottavat meidät tervetulleiksi huomenna. Huomenna kello kaksi lupanne ovat valmiit! Jätämme kahvit väliin ja lähdemme ruuhkaliikenteen sekaan. Hiljaisuus kestää ja kestää.

Yllättäen kolmen päivän päästä iltapäivän luento peruuntuu ja pääsemme lähtemään uudelleen lupavirastoon. Puhelimeen ei vastattu edelleenkään, isin työkaveri vahvistaa, ettei soittaminen sinne oikein onnistu. Reippain mielin uuteen yritykseen. Löydämme helposti vapaan parkkipaikan, jotkut ovat jo lähteneet töistä koska on perjantai-iltapäivä. Lupahuoneessa on jonoa ulos asti, mutta jonosta otetaan uusia hakijoita jatkuvasti käsittelyyn ja ihmiset odottavat laumana omaa korttiaan. Kolme virkailijaa palvelee. Jo kymmenen minuutin kuluttua isi kutsutaan tiskille ja hän saa allekirjoittaa todella suureen kirjaan. Me olemme huollettavina sivupenkillä, isi on luvan omistaja ja me olemme hänen riippuvaisiaan, dependents. Muovitetut kortit näyttävät varsin leluilta, eivätkä mahdu pankkikorttitaskuun, tietenkään. Alkuperäisessä luvassa on Dodon ja Nupun kuvat saman paperin yläreunassa. Tämä paperi on hyvin tärkeää säilyttää, sillä se on esitettävä maasta poistuttaessa. Kolmen vuoden lupa oleskella Maurituksella on nyt plakkarissa! Nyt sinne lattelle ja muffinssille juhlan kunniaksi!

Jihuu, nyt ne ovat valmiit!