Huomenna on juhannus

Avaan koneen parvekkeen työpisteelläni ja kone ilmoittaa minulle, että huomenna on juhannusaatto. Suomessa on vuoden valoisin päivä ja keskikesän juhla. Meillä on vuoden pimein päivä ja voisimme juhlia joulua! Paitsi että emme ehdi juhlia, sillä perjantai on normaali työpäivä. Vapaata saattaa olla maanantaina, joka on Eid-Ur-Fitr eli ramadanin päättymisen päivä ja vapaata mikäli monimutkaisten sääntöjen mukaan kuu näkyy oikealla tavalla. Jos ei, päivä siirtyy tiistaille.

Olemme lähellä kauriin kääntöpiiriä ja nyt keskellä talvea aurinko nousee noin kello 6:15 ja laskee kymmentä vaille 6 illalla. Isi otti videon auringon laskusta rannalla ja aurinko todellakin putosi mereen, koko humpsahdus kesti vain puolitoista minuuttia ja sitten tuli hetkessä säkkipimeää. Ilma ulkona on aina pehmeää, sopiva yhdistelmä kosteutta, tuulta ja lämpöä. Toki tämä kylmä +23 astetta varjossa saa paikalliset puheutumaan pitkähihaisiin täällä rantakaupungissa ja korkeammalla ylängöllä Curepipen kaupungissa näkee ihmisiä jopa toppatakeissa. Päivällä on puolipilvistä ja me karaistuneet tarkenemme uikkareissa rantapuiden varjossa erittäin mainiosti.

Pidän linnuista ja lintujen äänistä. Taustan äänimaailmaan tottuu nopeasti, nytkin ympärilläni kuuluu ainakin viittä, jopa kymmentä, erilaista viserrystä. Aamulla kuuden aikaan kuulin enimmäistä kertaa jostain kaukaa kukon kiekuvan, sitä ääntä olin odottanut! Aivan ihana herätys ja oikeaan aikaan. Yöllä muutaman kerran havahduin uroskissan julmaan mouruamiseen ja sammakoiden kurnutukseen. Nyt on sammakoilla kiihkeät ajat, desibelit ovat uskomattomat, kun viereisen puron varren asukit kutsuvat toisiaan. Ja tietysti kaskaat raksuttavat aina kun on pimeää. Eilen näin kotikadun varrella tyhjän tontin kulmassa kolme vaaleanpunaista pientä kyyhkystä, mutta valitettavasti ne eivät olleet erittäin harvinaisia mauritiuslaisia vaaleanpunaisia kyyhkysiä, joita on vain tällä saarella muutamia satoja. Opaskirjan mukaan ne säilyivät, sillä ne saivat hollantilaisten vatsat kipeäksi kun taas viimeinen vaaleansininen kyyhkynen ammuttiin 1826.

Sukupuuttoon kuollut lentokyvytön dodo-lintu esiintyy Mauritiuksella kaikkialla, postimerkeistä pehmoleluihin. Lintua ei pidä sekoittaa kuitenkaan rouva Dodon etunimeen, nimien yhtäläisyys on vain elämän suuria yllätyksiä. Dodo katosi hollantilaisten suihin, kaksi miestä sai kunnon aterian yhden dodon rintalihaksista, mutta myös laivojen tuomat rotat söivät maassa pesivien dodojen munia. Port Louisin historiallisessa museossa on nähtävillä ainoa kokonaisena löytynyt dodon luuranko. Viimeisen dodon sanotaan kuolleen jo vuonna 1681.

Endeemisiä lajeja on vielä jonkun verran jäljellä, vaikka täällä on hyvin paljon muualta tuotuja eläimiä. Metsässä ja puistoissa näkyy mm. apinoita, joilla ei ole kuitenkaan luonnollista vihollista saarella. Koiria on kaikkialla. Aamulenkillä hiekkarannalla näkee nukkuvia koiria kerällä kolmen neljän koiran ryhmissä. Usein koirilla on melko vakiopaikat, tietyissä kohdissa näkee aina samoja koiria tai pariskuntia. Jos jään ottamaan valokuvaa, koirat toiveikkaina jäävät odottamaan aionko antaa ruokaa. Ne ovat hyvin kilttejä ja mieluummin väistävät ihmisiä. Rapsutusetäisyydelle ei kannata mennä, isin yliopiston opiskelijat olivat saaneet jonkin loisen iholleen, kun silittivät koiria kampuksella. Koiria ei ikävässä mielessä koskaan huomaa, ainoastaan iltaisin ne haukkuvat kuorossa ja urokset saattavat rähistä keskenään.

Hyvää juhannusta kaikille, nauttikaa yöttömän yön valosta!

Dodoympyrä on maamerkki, josta tietää, että olemme ihan juuri kotona

Rantakoirista on vaikeaa saada napattua kuvaa, ne eivät istu, vaikka pyytää